Annatko aikaa toisten murheille?
Montako tuntia viikossa kuuntelet muiden muiden murheita?
Minulla on ollut nuoresta asti taipumus joutua kuuntelijaksi. Jopa vanhempani avautuivat avioliittonsa ongelmista. Isä valitti äidistä, äiti valitti isästä.
Sama rooli jatkui aikuisena. Työtoverit kertoivat intiimeimmätkin sairaus- ja parisuhdeongelmansa. Harrastuskaverit kertoivat rahahuolensa.
Kun meille syntyi lapsia, sukulaiset ja ystävät vain yltyivät, kun tiesivät minun olevan kotona lasten kanssa. Nythän minulla oli vielä enemmän aikaa kuunnella!
Kun palasin työelämään, työkaverit saattoivat soittaa kotiin työpivän jälkeen. Yksi soitti pahimmassa kriisissään 2-3 kertaa illassa pitkän puhelun. Kertoi samaan syssyyn myös minulle täysin tuntemattomien ihmisten sairaudet, lastenkasvatusongelmat ja epäonnistuneet asuntokaupat.
Missä menee raja?
Montako tuntia päivässä tai viikossa pidätte velvollisuutenanne antaa sosiaalista tukea kuuntelemalla muiden valitusta?
Kommentit (4)
En kuuntele turhaa valitusta yhtään. Tarkoitan siis normaaleja arkeen ja ihmissuhteisiin liittyviä harmituksia. Jos kuitenkin joku sairastuu vakavasti, saa keskenmenon, menettää läheisensä, jää työttömäksi tms, olen valmis kuuntelemaan niin paljon kuin kuuntelemisestani on toiselle todellista apua.
Sinä asetat itse rajasi, ei kukaan muu. Jos et halua kuunnella, niin sanot, että et ehdi ja lopetat valituksen. Puheluihin ei todellakaan tarvitse vastata, eikä kenenkään juttuja kuunnella. SINÄ asetat rajasi.
Kuuntelen kyllä muita, mutta vastavuoroisesti hekin kuuntelevat minua ja keskustelu on muitakin kuin valitusta. Minulla ei ole aikaa liiemmälti, joten on helppo olla asiallinen, mutta sopivan tiukka. Aikuistu ap siis joskus, sinusta tämä on vain kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Sinä asetat itse rajasi, ei kukaan muu. Jos et halua kuunnella, niin sanot, että et ehdi ja lopetat valituksen. Puheluihin ei todellakaan tarvitse vastata, eikä kenenkään juttuja kuunnella. SINÄ asetat rajasi.
Kuuntelen kyllä muita, mutta vastavuoroisesti hekin kuuntelevat minua ja keskustelu on muitakin kuin valitusta. Minulla ei ole aikaa liiemmälti, joten on helppo olla asiallinen, mutta sopivan tiukka. Aikuistu ap siis joskus, sinusta tämä on vain kiinni.
Korkea aika aikuistua, ikää on jo 69 v.
Tuotan pettymyksiä, kun en enää kuuntele. Yks nainen sanoi jopa päätettyäni hänen valituspuhelunsa lyhyeen, että hän kertoo kaikille, miten hirveä ihminen olen. Jostain syystä minun kohdallani odotetaan samaa kuin pikkulapsi odottaa rakastavalta äidiltä. Raivo on iso, kun en anna aikaani.
Joo, kuuntelen, mutta pidän myös rajat. En lähtisi tuohon, että joku soittaa mulle tilityspuheluita tuntikausien ajan. Kuuntelen mielelläni ystävien ja vaikkapa vieraampienkin ihmisten huolia, mutta jos joku alkaa käyttää mua yksipuolisesti jäteastiana, otan etäisyyttä.
En koe, että velvollisuutenani on automaattisesti omistaa päivästä yhtäkään tuntia kenenkään murheille, vaan se on ihan tapauskohtaista. Mutta kuuntelen ja autan kyllä ihan oma-aloitteisestikin ihmisiä, jotka on mulle tärkeitä.