Lue keskustelun säännöt.
Miksi en voi vaan pysähtyä paikoilleen?
08.10.2013 |
Olen onnellisesta ydinperheestä. Asuimme aina samassa paikassa ja vanhempani olivat oikein rakastavat. Minulla on useampi sisarus, läheiset välit heihin yhä ja onnellinen lapsuus. Toinen vanhemmistani kuoli ollessani 18v ja toinen sairastui vakavasti ollessani noin 12v, sairastaa vieläkin.
Olen aikuisiällä muuttanut vähintään kerran vuodessa, lukuunottamatta yhtä 3 vuoden jaksoa, jolloin opiskelin ja asuin samassa asunnossa koko tuon ajan. Parhaimmillaan/pahimmillaan olen muuttanut 4 kertaa vuoden aikana. Työpaikkoja olen vaihtanut myös usein. Usein ne ovatkin olleet määräaikaisia sijaisuuksia, mutta olen myös lähtenyt vakituisista paikoista ihan vain vaihtelun vuoksi. Minulla ei ole koskaan ollut pidempiä parisuhteita. Kuitenkin olen aina haaveillut parisuhteesta, perheen perustamisesta, useammasta lapsesta ja "pullantuoksuisesta kotielämästä". Ihmissuhteista kuitenkin koen yleensä olevani se, joka yrittää pitää niitä suhteita yllä, kuitenkin olen yhden tärkeän ihmissuhteen katkaissutkin, koska koin voivani siinä todella huonosti (ei pari- eikä sukulaisuussuhde).
Muutin taas ihan vasta ja sain taas uuden vakituisen työn, jossa kyllä olen ollut sijaisena jo minuksi pitkän aikaa (vajaan vuoden). Ja tässä minä nyt taas katson avoimia työpaikkoja ja vapaita asuntoja. Helvetti.
Jotain sisäistä tyhjyyttähän minä yritän täyttää tällä jatkuvalla liikkumisella, mutta en vain ymmärrä, että mitä. Noin yleisesti koen olevani oikeinkin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, vaikka tosiaan se perhe olisi mukava saada.
Onko se sitten tuo rakkaus ja perhe, jota yritän vimmaisena etsiä muuttamalla ja vaihtelulla?
Kommentit (3)
Olen kokenut ja koen yhä samaa. Tässä olisi mulla kiva asunto mutta toisaalta työt olisivat ehkä kauempana ja haaveilen minäkin muutosta. Juoksen koko ajan jonkun muun onnellisemman paikan perässä ja tämä tosiaan kyllästyttää ja masentaakin. Mä en voi olla missään täysin onnellinen. Mies ei oikein tajua tälläistä vimmaa koska haluaisi olla ja jäädä kotiseudulleen. Minua tämä hänen kotipaikkaseutu ällöttää niin paljon että pian joutuu pakosta (onneksi pakosta) lähtemään. Toisaalta, sitten on mitä muistella. Uhkarohkeatahan tämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuullostat aivan äidiltäni. Jo lapsena tiesin, että pian muutetaan, kun äiti alkoi sunnuntaisin lähtemään ajelulille. Asuntonäyttöihin siis.
Miessuhteet hänellä on aina kestänyt keskimäärin 2-5 kuukautta. Isäni kanssa taisi olla yhdessä pisimpään, sen aikaa, että lapset saatiin tehtyä.
Sisareni on asunut seitsemän vuotta omillaan, siinä ajassa hänkin on muuttanut jo seitsemän kertaa. Itse olen 20-vuotias ja asunut omillani kuukauden päästä vuoden, muuttoja takana jo kaksi, viime viikolla sain päähäni alkaa katselemaan taas vuokraovea.
Minä himoitsen sitä uuden kodin hehkua. Sitä, kun koti näyttää mielenkiintoiselta paikalta, tuntuu puhtaalta ja vieraalta. Se piristää hetkeksi, mutta innostus menee kerta toisensa jälkeen nopeammin ohi.
Tuntuu, että äitini levoton ja en-tiedä-mitä-elämältäni-haluan asenne on tarttunut minuunkin lujaa kiinni. En tiedä, asettuuko tällaiset ihmiset ikinä lopullisesti aloilleen, ei ainakaan, ellei löydä parempaa pakokeinoa elämästä.
Luulen, että itse koitan muutoksilla paeta ahdistusta, ikävää ja epätietoisuutta tulevaisuudesta. Kuvittelen myös uudessa kodissa asioiden olevan itsestään paljon paremmin.
Ei valitettavasti ole sinulle neuvoja, pelkästään oma kokemus. Tiedän mitä tarkoitat, mutta en osaa itsekään sitä selittää paremmin.
Ps. Äitini muuttaa kahden viikon päästä Aasiaan.
Sinuna olisin onnellinen että voit vaihdella asuntoja ja työpaikkoja mielesi mukaan. Jotkut meistä kun joutuvat tyytymään siihen yhteen minkä saavat. Vaihtele vaan ihan niin paljon kuin sielusi sietää, kun kerran vaihtoehtoja on.