Kun olin lapsi, en tuntenut ketään, joka olisi käynyt lukion

Taitaa olla niin että meidänkään suvusta ei kukaan ollut käynyt lukiota ennenkuin minun ikäpolven serkkuja, no me käytiinkin sitten kaikki, ihan akateemisia meistä ei tainnut tulla kuin kolmesta, mutta ikinä ei olla Ullanlinnassa oltu vappuna ja rapujuhlissakaan ei lauleta snapsilauluja.  En tiedä mistä alemmuuden tuntosi sikiää.

meidän suvussa kukaan ei käy edes peruskoulua loppuun.

t: Leif Lindgren

Mun kaikki serkut on akateemisia, enot on tohtoreita ja siitä huolimatta Ullanlinna ja rapujuhlat on "käymätön paikka". Tämä voi yllättää sinut, mutta Helsinki ei ole Suomessa se ainoa paikka, josta löytyy lukionsa suorittaneita.

Tiedän tunteen, ap. Mm. Katriina Järvinen on kuvannut samanlaisia tuntojaan kirjassa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa.

Oma tausta on sellainen, että tuttua ja rakasta on jokin muu, kuin oman nykyisen viiteryhmän arki. Olen itsekin eri yhteiskuntaluokkien muovaama "sekasikiö", enkä tunne oloani kotoisaksi missään, ajoittain ahdistaa rankasti tämä. Olen duunaritaustaisesta suvusta, mutta itse akateeminen. Olen arvoiltani vasemmistolainen, mutta työyhteisöni ja lasteni kavereiden vanhemmat ovat lähes kaikki oikeistolaisia. Olen usein tilanteessa, missä koen, etten voi olla aidosti oma itseni "kahvipöytäkeskusteluissa". Oman mielipiteen ilmaisu olisi sosiaalinen itsemurha useinkin... Työläistausta on häpeä, siitä ei kannata pahemmin jutella.  Siksi tässä helposti erakoituu ja jokapäiväiset ihmissuhteet jäävät pinnallisiksi. Myös sukuun päin ei ole helppoa. Heille olen hienostelija kun tilaan oikein sanomalehteä kotiin ja syötän lapsille salaattia, enkä jaksa innostua juopottelusta samalla lailla kuin joskus nuorena.

Molemmat vanhempani ovat akateemisia kuten minä ja veljenikin (ja suurin osa tädeistä ja serkuista vähintään ylioppilaita), mutta rapujuhlia ei järjestetä koska en tykkää ravuista, eikä Ullanlinnassa käydä vappuna koska kotona on paljon mukavampaa viettää brunssia.

T. Mukavuudenhaluinen stadilainen

[quote author="Vierailija" time="06.10.2013 klo 23:00"]

Taitaa olla niin että meidänkään suvusta ei kukaan ollut käynyt lukiota ennenkuin minun ikäpolven serkkuja, no me käytiinkin sitten kaikki, ihan akateemisia meistä ei tainnut tulla kuin kolmesta, mutta ikinä ei olla Ullanlinnassa oltu vappuna ja rapujuhlissakaan ei lauleta snapsilauluja.  En tiedä mistä alemmuuden tuntosi sikiää.

[/quote]

Ihan kuin meillä! Tosin mekään ei asuta Helsingissä. Ei kyllä ole alemmuudentuntoakaan, ihmiset nyt tulee erilaisista taustoista, ja tiettävästi Suomi ei ainakaan vielä luokkayhteiskunta. 

Olen itse helsinkiläisen, akateemisen perheen lapsi, mutta emme me harrastaneet Ullanlinnaa vappuna tai rapujuhlia. Saattanee johtua siitä, että perheessämme ei erityisemmin alkoholia kulunut -  etenkään lasten edessä.

Enemmän arvostan AP:n kaltaista oman tiensä kulkijaa, kuin lääkäreitä neljännessä polvessa.

Luuletteko te, jotka ette "ole kotonanne mmissään", että se oikeasti johtuu luokka-aseman hämärtymistä tai väärästä luokkataustasta nykyiseen asemaanne nähden?

Minä en nimittäin usko siihen. Minä luulen, että se on vain henkilökohtaista ja nuoruuden epävarmuutta.  Koin itse samaa parikymppisenä kun tulin yliopistoon alemman keskiluokan tai duunariperheestä (ja köyhien lisäksi me oltiin vielä introverttejäkin) ja vietin vietävän monta tuntia kirjastossa etikettiopashyllyllä selvittääkseni miten milloin missäkin pippalossa piti menetellä. Sitten kasvoin aikuiseksi ja opin tietämään, kuka olen - ei luokka-aseman kautta, vaan itsetuntemuksen kautta, rauhallisena, ystävällisenä, kilttinä, avuliaana ja omanarvontuntoisena ja vähän turhan helposti loukkaantuvana ihmisenä - ja nuo ongelmst hävisivät. Yhteiskuntaluokat eivät kiinnosta minua muuten kuin ilmiönä ja monusta on hämmentävää, että ne ovat taas niin kovin muodikkaita, vaikkeivät ne itseasiassa kuvaa nyky-yhteiskuntaa mitenkään.

Edellisellä vastaajalla oli hyvä kirjoitus. Itse olen käynyt lukion ja ammattikorkean, mutta nyt teen työtä, johon oppisopimuksella opiskelin myöhemmin (ammattikoulutaso siis). Joku voisi ajatella minusta, että työni (keittäjä) määrittelee minut ja olen varmaan vähän "yksinkertainen". Mutta siinä menee pieleen arviointi. Luen enemän kuin keskiverto ihmiset ja haasteellisempaa kirjallisuutta (mm. psykologiaa, filosofiaa, yhteiskuntatiedettä ja myös englanniksi). Olen työpaikkani luottamusmies, vaikka työskentelen laitoksessa, jossa pääfokus on ihan muualla kuin keittiötöissä. Olen ollut mukana politiikassa ja olen naimisissa akateemisesti koulutetun ihmisen kanssa.

Joskus nämä liian tiukat yhteiskuntaluokkien määrittelyt ärsyttävät. Ja se ajatus, että ihmisen älykkyyden ja kapasiteetin voisi muka määritellä pelkästään ammatin perusteella. Joskus sitä vaan valitsee sen työn, josta palkka juoksee, eikä jää lehdelle soittelemaan ja odottelemaan sitä "unelmien duunia", jota ei suhdanteiden tai kilpailun takia sitten koskaan kuulu.

Mielestäni sitä tärkeämpää on se, miten ihminen käyttää päätään ja on hyödyksi yhteiskunnalle ja muille ihmisille, kuin se mikä hänen ammattinsa tai koulutustaustansa on.

p.s. Esim. siivoojia usein pidetään yhteiskunnan pohjasakkana, mutta ilman heitä eivät esimerkiksi lääkärit voisi menestyksekkäästi tehdä omaa työtään.