Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Koulukiusaamisesta
06.10.2013 |
Minua kiusattiin koko ala-aste ja yläasteaikani ja itkin aina iltaisin kun en olisi halunnut mennä kouluun. Nyt kun ajattelen tuota aikaa ( olen 20) tiedän olleeni aika surkea ja ujo tapaus, mutta silti en voi antaa anteeksi niille jotka minua kiusasivat.... vaikka minulla menee nykyään hyvin. Mutta suoraan sanoen, jos ikinä tulee sopiva tilaisuus kostaa ( kuten muutaman kohdalla on käynyt) aion sen käyttää.
Ps: On se huvittavaa kun pojat, jotka haukkuivat minua ja tönivät päin seiniä pyytelevät facebookissa kahville....kannattaisi olla mukava rumille tytöille;)
Onko kellään muulla yhtä ikäviä ajatuksia entisistä kiusaajista? Voisitteko kuvitella olevani joskus ystäviä yms?
Kommentit (6)
Mäkin olin koulukiusattu, muo haukuttiin, kuinka olen ruma lehmä enkä saa ikinä miestä. En ole katkera kiusaamisesta, minusta on hyvä, että se tapahtui, koska minusta tuli vahvempi henkisesti.
Näin tuossa joku aikaa sitten yhden koulukiusaajani, hänelle on tullut muksu (niin kuin minullakin on) ja juttelimme siinä jonkin aikaa. Hän oli levinnyt raskauden aikana todella paljon kävi oikein sääliksi, hän katseli minun hoikkaa olemustani eikä uskonut, että kaksoset joita rattaissa työntelin, on minun.
Toiseen kanssa törmäsin, juteltiin jonkun aikaa. Hänellä ei ollut parisuhdetta eikä mitään. Mainitsin itse, että naimisiin ollaan miehen kanssa menossa ja lapsiakin on 3.
Karmaako lie? Minua haittaa, että se menee näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten voi olla, että vuosia jatkettu systemaattinen henkinen ja/tai fyysinen kidutus ei vieläkään ole rikos, josta saa automaattisesti ehdotonta vankeutta?
No jo on saavutus. Kolme lasta ja mies. Ja se ettei ole ylettömästi lihonut.
Olin myös koulukiusattu, koko peruskoulun. Se alkoi kyllä hiljakseen jo ennen sitä, tarhassa. Lukiossa ja AMK:ssa ei enää varsinaisesti kiusattu mutta olin niin romu että itse vetäydyin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja jouduin siten ulkopuolelle ja loppujen lopuksi "syrjityksi".
Tiedän, että olin omalla tavallani erilainen lapsi, herkkä ja ujo, en pukeutunut oikealla tavalla, en oikein tajunnut esimerkiksi samanikäisten tyttöjen touhotuksia. Ei se oikeuta kiusaamaan, mutta koska kiusataan ilman syytäkin niin se kuitenkin selittää "valikoitumisen".
Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen että niin väärin kuin se olikin niin myös ne kiusaajat olivat lapsia. Väärin, väärin ja väärin ja koko loppuelämääni vaikuttavaa, mutta loppujen lopuksi niiden ympärillä olevien aikuisten vastuulla oleva asia. Aikuisten joista kukaan ei reagoinut mitenkään, omia vanhempiani myöten.
Kyllä, vielä jossain kohtaa minua värähtää jonkinlainen pelonkatkeruudensurunsekainen tunne kun näen jonkun kiusaajani, mutta heille olin niin vähäpätöinen asia etteivät varmaan edes muista kiusanneensa. Enkä minä aio heille koskaan kostaa. En siitä, että heilläkään ei ollut sitä aikuista siinä vierellään. Niin surullista kuin se vain onkaan.
En aio alentua heidän tasolleen vaan kasvaa ja kehittyä itse vahvemmaksi ihmiseksi. Se on ainoa keino jäädä eloon. En pystyisi elämään sen tiedon kanssa että satuttaisin toista ihmistä tahallani.
Minua kiusattiin ala-asteelta ylä-asteen loppuun asti. Olen antanut kiusaajilleni anteeksi, vaikka he eivät ole sitä pyytäneet. Omaa oloani anteeksianto on helpottanut huomattavasti, kun voin olla vapaa kaikesta katkeruudesta.
Ystäväksi kiusaajieni kanssa en koskaan voisi ruveta, luottamus on mennyt enkä koe edes tarvetta yrittää sitä korjata.
Suosittelisin sinulle, että vastaat noihin kahvikutsuihin kertomalla heille kuinka paljon he sinua loukkasivat ja satuttivat.
Alue: Aihe vapaa
Tuo kiusaamisasia on itselläni hyvin paljon mietityttänyt asia. Olen introverttityyppi, ehkä aina vaikuttanut ihmisistä jotenkin omituiselta ja minua seuraa paikasta toiseen ulkopuolisuuden tunne. JOllain tapaa olen tullut siihen tulokseen, että todellakin teen itse itseni ulkopuoliseksi, ihan nykyisinkin, vielä työelämässä. Olen myös varmasti äärimmäisen rasittava tyyppi noin niinkuin kokonaisuudessaan. Kömpelö, ja itseilmaisu on surkeaa luokkaa. Koen tulevani jatkuvasti väärinymmärretyksi, en jollain tapaa hallitse jotain sosiaalista koodistoa. Olen vähän sellainen ryssijä ja liikaa tunne edellä menijä, liian herkkä.
Temperamentistani ja edellämainituista asioista johtuen olen siinä uskossa, että kiusaaminen oli jollain tapaa omaa syytäni, en vain osannut olla kuin muut.
Tiedän kuitenkin olevani usealla tapaa hyvin paljon älykkäämpi ihminen kuin kiusaajani. Suurimman osan kanssa en ole missään tekemisissä, eikä heidän elämänsä kiinnosta minua pätkääkään. Parin kaverin kanssa olen fb kaverina, mutta emme kommunikoi millään tavoin sielläkään. Heidän elämänpiirinsä on edelleen hyvin kaukana omastani, kaikki asuvat pienissä maalaiskunnissa (usea kotikylällä), kaikilla matala koulutustaso tai ei koulutusta lainkaan, kaikilla on lapsia, kukaan ei ole naimisissa vaan avoliitossa tai eronneita, ja elämän sisältö on niitä kylän ja työpaikan juoruja...
EI ole mitään yhteistä heidän kanssaan, eikä heidän ystävyys myöskään kiinnosta oikeastaan pätkän vertaa.