Onko ihmisessä kylmyys vika vai ominaisuus?

Kylmät ihmiset sopinevat hyvin yhteen. Samoin kuin normaalisti tuntevat ja tunteitaan ilmaisevat.

Kylmä ihminen on tunnevammainen. Narsistit on kylmiä , googleta narsismi.

Nämä kaksi viimeistä juttua ovat jännästi ristiriidassa. En tiedä miten ajattelee esim. tuo kirjoittaja, jolle potkut tai vanhemman kuolema ovat helppo juttu. Haluaisiko hän rinnalleen tunteellisemman painoksen vai olisiko ok että toinen on samanlainen.

Mutta minulla on vahvasti narsistinen mies. On tullut kysyttyä, olisiko hänestä ok jos minä kohtelisin häntä yhtä kylmästi niinkuin hän minua, koska useimmiten hän on minulle enemmän tai vähemmän vihainen tai pettynyt jostain mitä joko olen tehnyt tai hän kokee minun jotenkin jälleen kerran pettäneen hänen "luottamuksensa". Juuei, se ei sopisi ollenkaan. Vaikka olen sietämätön itkijä ja hän ei osaa siihen reagoida mitenkään etenkin kun olen tehnyt tiettäväksi, että jos silloin minua yrittää millään tavalla kovistella ja tylyttää kun itken niin lähden ovesta pam.

Niin silti hän tajuaa haluavansa puolison olevan lämmin ihminen. Ei sietäisi ollenkaan toisen viileyttä. Sitä sitten valitettavasti usein saa, koska eihän siinä kenenkään lämpö säily kun toinen mitätöi mennen tullen.

Narsistinen kylmyys on jotenkin oma lukunsa ja lisäksi meillä pakkaa sekoittaa se, että mies ei ole täysin itsekeskeinen, ja hänellä on luultavasti muitakin ongelmia, jotka heikentävät hänen kykyään lukea muita ihmisiä. Ja samaan aikaan hän myös työssään selvästi hyötyy ominaisuuksistaan.

Juuri toissapäivänä tuli tilanne, jossa hämmästyin. Jouduin tilanteeseen, jossa minulle teki oharit hänen veljensä, jolla on aivovamma ja mahdollisesti samaa perinnöllistä hämminkiä päässä kuin miehelläni, kumma sekoitus ihan ok ihmistä ja itsekeskeistä kohellusta. Itkin vuolaasti tilanteessa, koska oli muutakin vastoinkäymistä ja kuppini tulvi yli. Mies sieti itkemiseni ihmeen hyvin (sanoi kyllä pohtineensa pitääkö minut viedä lääkäriin). Kävi ilmi, että hän oli sitä mieltä, että minä oikeasti olin kärsinyt tilanteessa vääryyttä ja että oli ihan ymmärrettävää ja ok että itkin. Hän ei vain osannut ajatella, että hänen pitäisi tai että olisi oikein mahdollistakaan hänen tilanteessa mitään tehdä, eli hän vain yrittää olla hissukseen ettei ainakaan pahentaisi. Niinpä hän istuu siinä vieressä tumput suorana sanomatta mitään.

Mitä enemmän tunnen heitä, sitä vaikeampi minun on hahmottaa, mistä milloinkin on kysymys. Että onko taustalla jokin perinnöllinen tekijä heillä. Äidin puolen suku on normaaleja ihmisiä, isän puolella on jotenkin teknistä porukkaa ja isä on ollut epämääräisen vaikea tyyppi. Miehellä on lukihäiriö, en tiedä vaikuttaako se jotenkin myös muuten kuin itsetuntoa romuttavana tekijänä. Että voiko se vaikuttaa ihmissuhteidenkin hahmottamiseen.

Miksi jäätte suhteeseen tunnekylmän ihmisen kanssa? Oletteko itsekin ns. järkiliitossa, jos teitä ei haittaa se, että toinen ei vaikuta hirveästi rakastavan teitä?

Miten tällainen kylmyys ilmenee? Tai miten se siis poikkeaa esim ratkaisukeskeisen ihmisen toimintatavasta?

Vierailija kirjoitti:

Nämä kaksi viimeistä juttua ovat jännästi ristiriidassa. En tiedä miten ajattelee esim. tuo kirjoittaja, jolle potkut tai vanhemman kuolema ovat helppo juttu. Haluaisiko hän rinnalleen tunteellisemman painoksen vai olisiko ok että toinen on samanlainen.

En minkäänlaista ihmistä. Minulta on aina puuttunut kaikenlainen kaipuu sekä seksiin että läheisiin ihmissuhteisiin kuten parisuhde. Tulihan sitä seurustelua silti nuorena kokeiltua, totesin että seksi on yhdentekevää ja tylsää ja toisen seurassa oli koko ajan vähän fiilis että pitää näytellä että on kivaa, kun oikeasti olisi mieluummin yksin vaikka pelaamassa tietokoneella tai luonnossa kävelemässä. En vaan jotenkin saanut mitään mitä kaipaisin siitä että toinen ihminen oli siinä. Viihdyn parhaiten yksin, joten kohta 20 vuotta jo selibaatissa ja ilman parisuhteita. Ystäviä tai kavereitakaan ei ole enkä sellaisia kaipaa.

Olen kiinnostuksella lukenut tätä keskustelua, kun itse tiedän olevani keskimääräistä viilipytympi tunnemaailmaltani. En kuitenkaan tunnista esim. narsismin tyyppisiä piirteitä järin vahvana itsessäni, ei minulla ole halua ketään manipuloida tai satuttaa. Olen jopa ihan empaattinen ihminen, sellainen höppänä joka pelastaa hyönteisetkin hukkumasta pihan koristealtaaseen ja ihmisillekin olen kuuntelijana jos näyttää että joku sellaista tarvitsee (erityisetsi puliukot ja muut vastaavat tuntuvat tykkäävän jutella minulle, kun en kuulemma vaikuta ylpeältä). En vaan tosiaan niin kauhean vahvasti tunne omassa elämässä en niitä asioita joiden pitäisi aiheuttaa kärsimystä, mutta en toisaalta koskaan ole myöskään missään valtavissa euforian ja onnen tiloissa. Mukavan tasaisissa vaan, mielialat vaihtelee sellaisesta hiljaisesta onnentunteesta lievään tympäisyyn tai ikävään tms, ei sen suurempiin ääripäihin.