Jaksatteko pitää rajoja voimakastahtoiselle lapselle?

Tämä kiinnostaa muakin :) Itsellä yksi lapsi, kohta 4 ja erittäin voimakastahtoinen ja temperamenttinen. Tuntuu, että välillä tulee mentyä sieltä mistä aita on matalin vaikka se onkin hyvin lyhytjänteinen ratkaisu. Mistä voimia vääntää j-o-k-a a-s-i-a-s-t-a.

Voimakastahtoisen lapsen kanssa pitää olla paljon topakampi kuin pehmeämmän lapsen kanssa. Jaa, että miksi? NO jos ei halua tapella joka jumalan asiasta ja omasta auktoriteetistään joka päivä, parempi vaan pitää tiukkaa kuria, jotta lapsi tottuu siihen.

Naapurissamme on menty siitä mistä aita on matalin ja nyt teini-ikäisenä lapsi on käynyt jopa opettajaan käsiksi. Kyseessä on voimakastahtoinen tyttölapsi, jonka vanhemmat eivät ole jaksaneet taistella.

Jaksan, koska tiedän että periksiantaminen lisää kiukunpuuskia. Selkeät ja aika ehdottomat rajat toimii meillä Säännöllinen rytmi ja ennakoiminen.

Ei voimakastahtoinen, vaan häiriintynyt. Noista tuollaisista tulee aikuisina usein niitä, jotka hakkaavat vanhempiaan ja ryöstävät näiltä rahat. Jokunen jopa puukottaa vanhempansa hengiltä.

Jaksan. Olen mm. istunut päällä (sillai kevyesti) n. tunnin verran, parin tunnin huutoraivareita olen kuunnellut 2-3 -vuotiaana n. kerran viikossa, hohhoijaa. Niitä harrastimme kotonamme suljetun oven takana, kylässä jossain peräkamarissa, kaupoilla siirryttiin autoon huutamaan jne ettei ipana nyt ihan kaikkien päivää pilaisi. Parasta mitä pystyin, oli yrittää ennaltaehkäistä raivareita huumorilla, huomion suuntaamisella muualle jne., mutta erittäin harvoin annoin periksi. Meillä ei kylläkään ole mitkään natsi-säännöt, että joka asiasta tarvisi alkaa tahtojen taisteluun, mutta perusrutiinit pidetään, ruoka syödään pöydässä ruoka-aikaan, illalla mennään nukkumaan, aamulla puetaan ja mennää hoitoon jne.

Hiivatin rankkaahan tuo on, mutta uskoakseni ainoa keino opettaa lapselle, että huutamalla maailma ei muutu sellaiseksi kuin hän haluaa. Lähipiirissä on esimerkkejä tästäkin, lapset saa kirkua ja pilata koko seurueen seurusteua, kunnes lopulta annetaan periksi, ja huutaminen on palkittua ja kierre valmis.

Nykyään ei tarvi enää juuri ollenkaan tapella tuon 7 v:n kanssa, pienempänä sitkin hartaammin :) Tsemppiä.

Pakkohan se on jaksaa pitää.

Jeesus sanoi, että Hänen paluunsa yksi tärkeä merkki on se, että lapset nousevat vanhempiaan vastaan.  Se oli hänen aikanaan ääriharvinaista, koska lapset kunnioittivat isäänsä ja äitiään. Me elämme nyt sitä aikaa, kun lapset nousevat...

[quote author="Vierailija" time="03.10.2013 klo 21:48"]

Te, keillä on äänekäs, helposti tulistuva ja voimakastahtoinen lapsi, miten jaksatte pitää sopivia rajoja hänelle? Luovitteko ja missä asioissa, katsotteko jotain läpi sormien välttääksenne raivoisat kiukunpurkaukset? Kertokaahan, miten jaksaa pitää positiivinen ote voimakastahtoisen lapsen kasvatuksessa?

[/quote]

Ei sen otteen tarvitse olla aina positiivinen. Riittää kun ei itse raivoa, eli on vaan tosi neutraali. Siten itse jaksan. Olen positiivinen aina kun lapsikin on, ja usein kun lapsi ei ole, mutta jos en muuten jaksa, jätän lapsen riehunnan täysin huomiotta. Ja sanon välillä lapselle, että nyt mä en tosiaan jaksa, ja menen pois tilanteesta. 

Lisäksi pidän tosi tiukat rajat siinä, että mua tai ketään muutakaan ei satuteta, tai paikkoja hajoteta, vaikka kuinka kiukustuttaisi. Siitä ei tarvinnut montaa kertaa olla täysin ehdoton, kun ne elkeet jäi pois.

Olen ennalta viisas ja vältän napit vastakkain -tilanteita. Yleens

 Pahimmat kahakat on väsymeenä, flunssan alla, tietyissä stressitilanteissa, läksyjä tehdessä jne

Jaksan paljon paremmin voimakastahtoiselle kuin sopeutuvalla vetkuilijalle. Voimakastahtoisen kanssa on pakko pitää rajat, jotta elämä ei olisi yhtä tappelua. Jonkun joustamisen jälkeen kun se tahtominen alkaa ja jatkuu pitkään...

Toisaalta myös voimakastahtoinen lapsi saa minun tahtoni nousemaan ja silloin en varmasti anna periksi. Voimakastahtoisena aikuisena jaksan kyllä pitää rajat voimakastahtoiselle lapselle. Mutta vähemmän voimakastahtoiselle lapselle en jaksaisi niinkään pitää rajoja. Se ei tunnu niin tähdelliseltä ja minusta ei löydy siihen puhtia.

[quote author="Vierailija" time="03.10.2013 klo 22:01"]

[quote author="Vierailija" time="03.10.2013 klo 21:48"]

Te, keillä on äänekäs, helposti tulistuva ja voimakastahtoinen lapsi, miten jaksatte pitää sopivia rajoja hänelle? Luovitteko ja missä asioissa, katsotteko jotain läpi sormien välttääksenne raivoisat kiukunpurkaukset? Kertokaahan, miten jaksaa pitää positiivinen ote voimakastahtoisen lapsen kasvatuksessa?

[/quote]

Ei sen otteen tarvitse olla aina positiivinen. Riittää kun ei itse raivoa, eli on vaan tosi neutraali. Siten itse jaksan. Olen positiivinen aina kun lapsikin on, ja usein kun lapsi ei ole, mutta jos en muuten jaksa, jätän lapsen riehunnan täysin huomiotta. Ja sanon välillä lapselle, että nyt mä en tosiaan jaksa, ja menen pois tilanteesta. 

Lisäksi pidän tosi tiukat rajat siinä, että mua tai ketään muutakaan ei satuteta, tai paikkoja hajoteta, vaikka kuinka kiukustuttaisi. Siitä ei tarvinnut montaa kertaa olla täysin ehdoton, kun ne elkeet jäi pois.

[/quote]

Lisään vielä, että tämän kolmannen lapsen kanssa, joka siis on tahtoihmisiä, ei voi joustaa yhtään. Isompien kanssa on aina voinut välillä antaa periksi, koska siitä ei ole seurannut katastrofia. 

Tämän pienimmän ( nyt 5v) kanssa ei voi joustaa, vaan asioista on pakko pitää kiinni. Niistäkin, joista itse hetken kuluttua tajuaa, että tulipa pantua alulle tyhmä taisto. Koska aina kun antaa periksi, seuraava taistelu on kymmenen kertaa rankempi, lapsi ottaa aina suoraan opikseen jokaisesta joustosta, ja yrittää seuraavalla kerralla entistä kovemmin.

Kyllä mä joskus annan periksi, valitsen ne taistelut, jotka mielestäni kannattaa käydä. Raivoaa välillä useasti päivässä (tyyliin voi huutaa 45 minuuttia pk:n eteisessä, kun äiti koski kenkään tms.). Yleensä annetaan raivota ja jatketaan muu perhe elämää. Jos vieraita tms. siirrän huutamaan toiseen huoneeseen. Ei onneksi yritä satuttaa itseään eikä heittele tavaroita. Kiljuu vaan. 

Muutoin tehdään usein sellaista, josta tykkää mm. kylvetään. Yritän antaa huomiota erikseen, tehdään tyttöjen juttuja. Kehun ja kiitän. Yritän olla kiinnittämättä huomiota negatiivisiin asioihin. Luetaan myös paljon ja myös ns. kiukkukirjoja. Muistan aina sanoa myös, että rakastan ja on ihana tyttö. Kiukun jälkeen jutellaan. oon kertonut, että kiukku pitää päästä ulos. Usein on tosi kiva kiukun jälkeen. 

Tytöllä erittäin voimakas tahto ja kova ääni. Myös päiväkoti on auttanut, vaikka yrittää sielläkin pomotella. Lisäksi useampi aikuinen (omat vanhemmat + sisko + sen mies, joita usein nähdään) pidetään samaa linjaa.  Samoin joskus kontakti isoveljen kanssa on parempi kuin aikuisten.

Olen itse voimakastahtoinen, joten tiedän mikä toimii ja mikä ei. Turhat auktoriteettiriidat on typeriä.

Upeeta kutonen! :)

Meilläkin aika voimakastahtoinen 3-vuotias ja pinna kireellä tuon tuostakin minulla ja miehellä. Molemmille oli kuitenkin alusta asti selvä, että rajat on ja pysyy ja piste. Uskon hyvin vahvasti siihen, että mitä aikaisemmin aloittaa, taistelee taistelut kun niiden aika on, lapsen kasvaessa tavallaan helpottaa ja ainakin lapsi vahvaati oppii sen, että vanhemmat tarkoittavat mitä sanovat.

Itse olen ollut ja olen edelleen vahvatahtoinen. Minulle on siis luontevaa olla samanlaisen lapsen kanssa ja tuntuu, että tiedän miten toimia. Isäni piti meillä hyvin selkeät rajat aina. Rajat on rakkautta, niin meillä todellakin oli ja voi mitä taisteluja meillä käytiinkään. Nyt kaikki tuo oppi on sisäistynyt tavallaan sellaiseksi sisäiseksi rauhaksi.

Lämpimin muisto teini-iästäni on se kun ryyppäsin, hölmöilin, jäin kiinni ja isäni piti minulle saarnan. Olimme viikkotolkulla suunnitelleen kavereiden kanssa kotibileitä ja minulle oli annettu lupa pitää ne. Isäni perui kaiken ja sanoi, teen tämän koska rakastan sinua. Silloin tuntui hyvältä, että isäni tavallaan kantoi vastuun ja hänen asettamat rajat todellakim tuntuivat turvallisilta.

Kyllä, mutta valitsin ne taistelut, jotka oli tärkeää voittaa, joka asiaa ei voi kieltää silloin niillä kieltää niin silloin ei lipsuta.

Mitä tytöstä sitten tuli kun 4v päätti mitä puki päälleen, tosi huonosti pukeuva aikuinen, tosin samanlaisia resupekkoja kulkee kaupungilla hirvittävästi.

Minä aikoinani valitsin taisteluni: eli oli ne asiat, joista pidin aina, ehdottomasti ja johdonmukaisesti kiinni. Ja sitten oli paljon asioita, jotka luovin eri tavoin oveluudella ja juonikkuudella. Joskus sain kritiikkiä ihmisiltä, joilla ns. helppoja lapsia (merkityksessä ei voimakastahtoinen ja ääritemperamenttinen). Lapsi sai mm. liikkua ja tutkia paikkoja enemmän kuin keskimäärin Suomessa lasten annetaan. En vaatinut jatkuvaa/runsasta hiljaa paikoillaan istumista tilanteissa, joissa yleensä tätä vaaditaan. Yms.

Nyt lapsi on 9-vuotias, erittäin tottelevainen ja kuuliainen. Voi yhä tulistua herkästi, jos kokee epäoikeudenmukaisuutta. Tällöin kokee tunteet hyvin voimakkaina, mutta ei ole kuriton, ei käy päälle, ei tahallaan riko sääntöjä. Muutenkin vaikuttaa onnelliselta ja tasapainoiselta. En muista enää, mitkä säännöt olivat pienenä ehdottomia. Ainakin turvallisuuteen liittyvät jutut sekä se, ettei muita saa satuttaa. Oli jotain muutakin. Vähitellen lapsen kasvaessa olen vaatinut enemmän ja enemmän. 

Temperamenttisen lapsen kasvatus on tasapainoilua. Voimia ja jaksamista. 

Meidän esikoinen ei ollut varsinaisesti kovatahtoinen, vaan mieluumminkin todella vilkas ja ehtiväinen. Hyppi seinillä, jos ei ulkoiltu vähintään kaksi kertaa päivässä jne. Meillä on aika ollut todella tiukka kuri ja hyvin säännöllinen rytmi juuri tuon lapsen takia. Vuotta nuorempi siskonsa ei olisi tarvinnut minkäänlaisia sääntöjä. Mutta siis kyllä mä olen ollut hyvin johdonmukainen aivan pienestä lähtien. Ruokapöydässä käyttäydytään kunnolla jnejne. ja on viety sekä esikoista että kuopusta rauhoittumaan pöydästä. Keskimmäistä ei ole koskaan tarvinnut käskyttää. Kuopuksen kanssa on väännetty nukkumaankäymisestä, mutta tippaakaan en ole antanut periksi. 

[quote author="Vierailija" time="03.10.2013 klo 22:08"]

Kyllä mä joskus annan periksi, valitsen ne taistelut, jotka mielestäni kannattaa käydä. Raivoaa välillä useasti päivässä (tyyliin voi huutaa 45 minuuttia pk:n eteisessä, kun äiti koski kenkään tms.). Yleensä annetaan raivota ja jatketaan muu perhe elämää. Jos vieraita tms. siirrän huutamaan toiseen huoneeseen. Ei onneksi yritä satuttaa itseään eikä heittele tavaroita. Kiljuu vaan. 

Muutoin tehdään usein sellaista, josta tykkää mm. kylvetään. Yritän antaa huomiota erikseen, tehdään tyttöjen juttuja. Kehun ja kiitän. Yritän olla kiinnittämättä huomiota negatiivisiin asioihin. Luetaan myös paljon ja myös ns. kiukkukirjoja. Muistan aina sanoa myös, että rakastan ja on ihana tyttö. Kiukun jälkeen jutellaan. oon kertonut, että kiukku pitää päästä ulos. Usein on tosi kiva kiukun jälkeen. 

Tytöllä erittäin voimakas tahto ja kova ääni. Myös päiväkoti on auttanut, vaikka yrittää sielläkin pomotella. Lisäksi useampi aikuinen (omat vanhemmat + sisko + sen mies, joita usein nähdään) pidetään samaa linjaa.  Samoin joskus kontakti isoveljen kanssa on parempi kuin aikuisten.

[/quote]

Ei tuo ole voimakastahtoisuutta vaan sinun leväperäisyyttä. Lapsi pompottaa sua kuus nolla. Mä katselisin kengän kanssa korkeintaan kaksi minuuttia ja sitten kenkä jalkaan aikuisen laittamann jos ei itse pysty, piste. Ei mitään tunnin huutosessioita joa äiti koskee kenkään!!??

Meillä toimii parhaiten se, että pysyn itse ihan rauhallisena (ja jos en pysty olemaan rauhallinen, yritän poistua hetkeksi, jos mahdollista). Tulella ei sammuteta tulta.

Valitettavasti en aina jaksa, tosin lapsi on vasta 1-vuotias. Varmaan pitäisi jo nyt alkaa pitää tiukkaa kuria, mutta kun ei sellainen hitto soikoon ole noin pienen kanssa hyödyllistä. Ei hänellä ole mitään kykyä ymmärtää sääntöjä, syy-seuraussuhteita tai ylipäätään sitä miksei jotain asiaa saa tehdä. Lapsella on tosin 5-vuotias velipuoli, joka on myöskin tooodella jääräpäinen ja voimakastahtoinen. Hänen kanssaan meillä pidetään ehdottoman tiukka kuri, koska muuten homma menee ihan pelleilyksi ja kaikilta menee hermot. Mä vaan olen niin hellämielinen, kun on oma lapsi kyseessä... Ei kai saisi olla, koska odotettavissa voi olla ihan samaa kuin veljellään. Mutta ehkä tässä ehtii.. Tietenkään kaikkea ei anneta periksi, mutta yritän sopeuttaa rajojen asettamisen ikätasoon. 5-vuotiaalta kuitenkin voi vaatia ihan eri käytöstä kuin 1-vuotiaalta.