Ahdistaa ja hävettää, muutin juuri omilleni uuteen kaupunkiin opiskelemaan ja mulla on koko ajan kamala kotiseutukaipuu ja ikävä vanhempia

En tiennyt kuinka paljon kotikaupunkini merkitsi ja kuinka suuri osa identiteettiäni se oli ennen kuin muutin sieltä pois.

Tottakai! Kyllä se siitä. Eiköhän melkein jokainen, ikävöi kotiaan tuossa tilanteessa.

Ei ole yhtään noloa. Täysin luonnollista. Itse muutin pois kotoa vasta 22-vuotiaana.

Kaipuu vanhempien luo helpottaa, kunhan tutustut ikäisiisi ihmisiin uudessa kotikaupungissasi. Opiskelijalle tämä on helppoa, vaikka korona tietty rajoittaa hieman.

Tsemppiä! Kunhan aikaa kuluu, niin varmasti helpottaa. Soittele kuitenkin vanhemmillesi säännöllisesti, heillä on varmasti kova ikävä sinua.

Elät haastavaa elämänvaihetta. Kyllä sinä varmasti selviät.

Mitä nopeammin löytää jotain harrastuksia ja toimintaa uudella paikkakunnalla sen parempi. Tosin nyt tietysti tilanne on mikä on.

Sitä sanotaan koti-ikäväksi. Se voi olla voimakastakin. Mutta se on normaalia ja se menee ohi, tulet sopeutumaan.

Ei ole noloa ollenkaan. Itse olen jo kypsä aikuinen ja tunnen ihan hirvittävää koti-ikävää kun muutin työn perässä suurempaan kaupunkiin.

Se tekee hyvää olla vähän erossa vanhemmista ja itsenäistyä. Lomilla menet kotiin, aika juoksee nopeasti.

Ihan normaalia. Mä oon 25 ja mulla on silti ajoittain ikävä lapsuudenkotiin.

Ei ole noloa vaan ihan normaalia. Voit varmaan soitella kotiin pahimman ikävän hetkinä? Tsemppiä, varmasti ikävä helpottaa kun alkaa tulla enemmän tuttuja sieltä ja kaikkea arkista touhua enemmän elämään!

Ihan normaalia. Ei se ole lapsellista eikä hävettävää. Koti-ikävä ja yksinäisyyden tunne ja ei-kuulumisen tunne ovat tuttuja lähes kaikille ja niitä tunnetaan läpi elämän.

Kertoo vaan siitä, että osaat normaalilla tavalla kiintyä ihmisiin. Tottakai heitä silloin kaipaa. Ja on luonnollista, että olo on itsevarmempi ja kotoisampi ja turvallisempi kun on tutulla seudulla ja tuntee ympäristön.

Kyllä se helpottaa. Soita usein kotiin, tai jos voit, piipahda käymässä niin ikävä helpottaa. Tutustut pian uusiin ihmisiin ja uuteen asuinpaikkaasi ja se alkaa tuntua ympäristöltä johon myös kuulut. Löydät omat juttusi ja ihmisesi.

Muista myös, että et ole yksin. Moni muuttaa opintojen alussa uudelle paikkakunnalle ja kokee samantapaisia tunteita.

On, ja pahasti. Helsinki oli yksinkertaisesti liian suuri kaupunki minulle. Nyt opiskelen samas alaa Rovaniemellä, ihan yhtä kaukana kotoa mutta voin paljon paremmin.

Normaalia. Ja pääsethän sinä sieltä sitten valmistuttuasi muualle, jos haluat.

Itse muutin 19-vuotiaana vain toiselle puolelle kaupunkia, ja parina ensimmäisenä iltana rehellisesti itkeskelin ”yhyy, en oo lapsi enää, oon ihan yksin”. :D

Ensimmäiset viikot menivätkin aika 50/50 haikeissa ja ”vau, voin tehdä IHAN MITÄ VAAN, vaikka valvoa keskellä viikkoa kolmeen aamuyöllä jos siltä tuntuu :O” -tunnelmissa. :D

Ihan normaalia. Kannattaa tutustua ympäristöön, mitäs täällä oikein onkaan, onpa hieno talo tuossa. Ja tehdä itelle kivoja rutiineja, vaikka tiistaisin käyn kirjastossa, keskiviikkona ostan pullaa leipomon myymälästä jne.

Ja yrittää tutustua uusiin ihmisiin, mutta tässä on syytä muistuttaa, että se ei aina ole niin helppoa ja siinä saattaa mennä aikaakin.

Kaikkea hyvää Sinulle!

Vieläkin itsellä enemmän tai vähemmän kotiseutuikävää, vaikka asunut 12v poissa kotikaupungissani! Rakastan käydä ja olevilla pitempään tutuissa ympyröissä, jossa asuu sukulaisia ja muutama hyvä ystävä. Ja tässä ollaan 32 vuotiaita kuitenkin jo....

Jos on ollut hyvä lapsuus kotona, niin ihan normaalia. Kyllähän ne vanhuksetkin voi ikävöidä vanhempiaan.

Pystytkö viikonloppuna käydä kotona? Se helpottaa

Vierailija kirjoitti:

Pystytkö viikonloppuna käydä kotona? Se helpottaa

Voin käydä, mutta en viitsi käyttää matkustamiseen niin paljon aikaa ja rahaa kovin usein.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei se lapsuudenkoti kaipuu taida lähteä ihmisestä koskaan, jos vain koti on ollut hyvä.

Tulee haikea olo itselleni kun luen näitä. Muutin kotoa aikoinaan heti kirjoitusten jälkeen yksin Helsinkiin, eikä ollut yhtään ikävä, olin helpottunut. Vanhemnat eivät pitäneet mitään yhteyttä moneen kuukauteen, enkä minä soitellut saati käynyt. Tuntui että vanhemmat olivat vain helpottuneita kun pääsivät minusta. Olin helppo teini, hoidin kaikki asiani ja kävin lukion ohessa töissä. En oikeastaan edes tuntenut oloani hylätyksi, sillä en ollut parempaan tottunut. Tosin vuotta mylhemmin mielenterveyteni romahti.

AP, ole onnellinen siitä, että sinulla on hyvä koti ja vanhemmat joita ikävöidä, joiden luona käydä. Utsenäistyt vähitellen, ja va hempien luoma turva siirtyy sisäiseksi turvallisuuden tunteeksi. Avaudu ulospäin ja nauti elämästä.