Ahdistaa ja hävettää, muutin juuri omilleni uuteen kaupunkiin opiskelemaan ja mulla on koko ajan kamala kotiseutukaipuu ja ikävä vanhempia

Itse en kaipaa niinkään kotiseutuani ( en ikinä siellä viihtynyt), mutta kyllä silti kaipaan vanhempiani. Heillä omat joskus raivostuttavatkin piirteensä, mutta ilman heitä olisin vielä yksinäisempi. Ymmärrän kyllä sen, että moni varmaan kaipaa kotseutuaan jos on siellä viihtynyt. Itsellä ei oikeastaan edes ole kotipaikkaa kunnolla ollut enää lapsuuden jälkeen.

Mulla itsellä ei ollut parikymppisenä tuota kaipuuvaihetta, vaikka vanhemmat älyttömän rakkaita mulle olivat ja ovat yhä. Halusin pois landelta :D Mutta kun nyt kolmikymppisenä erosin miehestäni 8 vuoden parisuhteen ja muutin 5 vuoden avoliiton jälkeen asumaan yksin, niin yhtäkkiä mulla onkin aivan kamala ikävä isäni halauksia ja äitini kanssa käymiä keskusteluja. En valitettavasti koronan takia voi halia, vanhemmat riskiryhmässä ja itsekin käyvät vielä töissä ilman mahdollisuutta etäilyyn. Ymmärrän myös sen että olen jo aikuinen ja en saakaan roikkua porukoissani. 

Muutin pois kotoa 18-vuotiaana ja vielä nyt 29-vuotiaana kaipaan lapsuudenkotiin asumaan. En oikeastaan vanhempia kaipaa samalla tavalla, vaan sitä kotia. Suurin haaveeni on voida ostaa kotipaikka joskus itselleni.

Joskus mietin surumielisenä sitä, että sen jälkeen kun äidistäni aika jättää niin tässä maailmassa ei ole enää ketään kuka minua yhtä paljon rakastaisi.

Onko ainoa keino välttää tuo kylmä yksinäisyys sitten hankkia omat lapset joita rakastaa samalla tavalla.

Ainoa vaan, että kun en tällä hetkellä tahtoisi lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus mietin surumielisenä sitä, että sen jälkeen kun äidistäni aika jättää niin tässä maailmassa ei ole enää ketään kuka minua yhtä paljon rakastaisi.

Onko ainoa keino välttää tuo kylmä yksinäisyys sitten hankkia omat lapset joita rakastaa samalla tavalla.

Ainoa vaan, että kun en tällä hetkellä tahtoisi lapsia. 

Itsekin olen surkutellut ihan samaa – tosin sillä erotuksella, etten kyllä pystyisi hankkimaan lapsia tuosta syystä.

Mutta lapseton ja puolisoton on kyllä ”tuomittu” olemaan aika perustavanlaatuisesti yksin. :/

Ihan normaalia tässä vaiheessa syksyä. Vuoden kuluessa helpottaa. Mä muutin myös maalta Helsinkiin 19-vuotiaana. Kävin aluksi melkein joka viikonloppu kotona ja viikonlopun odotus helpotti ikävää viikoilla. Pikkuhiljaa sain uusia kavereita, rohkaistuin tutkimaan Helsinkiä ja kutsumaan vanhoja kavereita luokseni kylään. Kyläilyt kotiseudulla harvenivat ehkä joka toiseen viikonloppuun. Jossain vaiheessa kävin kerran kuussa. Vielä nyt, 35-vuotiaana perheellisenä naisena, kaipaan välillä lapsuudenkotiini ja maalle, jossa nykyisin käyn ehkä joka toinen kuukausi. 

Näin kaikkien muiden kommenttien lisäksi sanon vielä, että et sä ole jo 19 vaan vasta 19. Nyt vasta astut itsenäisyyteen ja pikkuhiljaa aikuisuuteen ja ikävöinti kodin turvaan on luonnollista. Jos et halua heti käydä kotona, niin soittele usein - vanhempasi ovat siitä varmasti todella onnellisia myös.