10 vuotta yhdessä, nyt riitti

Iso osa tästä ajasta on ollut vaikeuksia; seksuaalista haluttomuutta, henkistä väkivaltaa puolin ja toisin, lapsuudesta perittyjä käytösmalleja jotka sotivat pahasti keskenään, "teinipoika vs. äiti"-asetelma miehen puolelta. Olen aivan puhki ja kyllästynyt jatkuvasti sanomaan samasta! Olen niin vitun tympiintynyt siihen, että kolmekymppisellä miehellä ei ole minkäänlaista oma-aloitteisuutta ja kaikki jutut jää viimetippaan; mies piilottelee laskujaan, ei avaa niitä jne. ja nyt on viiden tonnin velat niskassa. Perkele!!!

Olen kaikki nämä vuodet uskonut siihen että "kyllä se siitä sitten kun...", mutta sitä aikaa ei tule koskaan, vai mitä? Ensin syy ongelmiin oli (mukamas) miehen opiskelu; sitten vuorotyöt; nyt stressi tietystä asiasta. Aina on jokin syy...minäkin olen niitä keksinyt kilpaa suorastaan, ettei vaan tarttisi totuutta katsoa silmiin. Totuus kuitenkin on tämä: vaikka rakastamme toisiamme, me emme tule toimeen. Me emme kunnioita toisiamme. Meidän seksuaaliset tarpeemme eivät sovi yhteen. Meidän on paha olla, molempien.

Miten tästä eteenpäin? Parisuhdeterapeutteihin ei ole varaa ja koska olen aktiivinen keskustelija, uskon ettei mies edes tajua miksi sinne mentäisiin. Keskustelut kun ovat sitä luokkaa että minä puhun ja kyselen, hän vastailee jos muistaa/tajuaa. Usein reaktionopeus on hidas kuin vanhuksella ja läpikäytävä asiakin unohtuu siinä samassa. Masentunut mies ei ole, hän on aina ollutkin tuollainen.

Miten tästä eteenpäin?