Lapsi kysyi "pidätkö sä äiti minusta?"

No et tietenkään voi sanoa ja hyvä että itsekin ymmärrät, että niin ei tosiaankaan voi tehdä. Joskus lapset kyselevät tuollaisia vaikka he olisivat kuinka rakastettuja ja "hyvin pidettyjä", koska aina on tilanteita, jotka eivät suju kuten lapsi haluaisi ja aikuinen ja lapsi joutuvat ristiriitaiseen tilanteeseen omien halujensa kanssa. 

Lapselle ei voi sanoa, että en aina pidä sinusta, mutta ihan hyvin voi sanoa että en pidä että teet sitä mitä nyt teet, olettaen että lapsi tietää jonkin asian kielletyksi. Jos taas pitämätön asia liittyy lapsen persoonallisuuteen, niin sitten tosiaan kannatta olla hiljaa. 

Sanot sille lapsellesi ettet aina pidä siitä mitä hän tekee, mutta että aina rakastat häntä itseään.

Koska noin sen pitäisi mennä, ja jos ei mene, niin ei siitä aleta alaikäisten lasten kanssa keskustelemaan.

Sulla on selvästi ollut rankka lapsuus. Älä siirrä sitä omille lapsillesi.

Miten voit edes harkita että sanoisit, ettet pidä? Siitä lähtisi kyllä pojalla kuin pojalla sellainen alamäki, jota ei hevillä pysäytetä.

Alamäki on jo näköjään alkanut, kun poika vaistoaa äidin käytöksestä pitämättömyyden. Ap:n olisi syytä tehdä äitiydessään korjausliike ja nopeasti.

Missä määrin sinun elekielesti kertoo, että et pidä pojasta? Onko se satunnaista vai yleistä? Jos se on yleistä ja tapahtuu usein, sinun kannattaisi miettiä hyötyisitkö itse terapiasta tms. jotta saisit noi sinun omat lapsuudenkokemukset käsiteltyä niin etteivät ne pilaisi poikasi hyvinvointia ja tasapainoista kehitystä. 

No en sano. Mietin vain, että mitenköhän poika minut kokee, minusta äidit ovat noin yleensäottaen synonyymi pahoille. Että kai se voi toisinkin olla ja pitäisi olla, onneksi pojalla on hyvä isä.

Mä oon aina laittanut nämä kysymykset samaan sarjaan lempivärien, tekemisten, vuodenaikojen jne kanssa. Meillä on viimiset pari vuotta kyselty samoja aina uudelleen ja uudelleen....välillä sanon että vastaan kyselyihin seuraavan kerran maaliskuun 20. päivä, ei ne muuten lopu.

Mutta yksi kysymys muiden joukossa on: "kenestä sä äiti tykkäät?". Vastaan aina, että "iskästä" ja sitten tulee tarkentava kysymys: "kenestä tytöstä sä tykkäät?" Mun mielestä nuo kyselyt on ihan normaalia maailman hahmottamista... eikä todellakaan sanota omalle lapselle ettei tykkää hänestä.

Sano, että pidät pojasta ja rakastat häntä. Aina et pidä kaikesta, mitä hän tekee, mutta silti rakastat. Kerro, että sinun huono tuulesi ei ole pojan syytä. Poikasi vaikuttaa erittäin älykkäältä.

Sinulla on ollut vaikeaa, ja hyötyisit terapiasta, jos hyvä terapeutti löytyy.

[quote author="Vierailija" time="28.09.2013 klo 23:05"]

Missä määrin sinun elekielesti kertoo, että et pidä pojasta? Onko se satunnaista vai yleistä? Jos se on yleistä ja tapahtuu usein, sinun kannattaisi miettiä hyötyisitkö itse terapiasta tms. jotta saisit noi sinun omat lapsuudenkokemukset käsiteltyä niin etteivät ne pilaisi poikasi hyvinvointia ja tasapainoista kehitystä. 

[/quote]

olen ollut ennen lasten saamista terapiassa monta vuotta. Minulla ei ole nyt varaa terapiaan. Muuten voin jo hyvin, tosin joskus olen miettinyt, että se joku Tampereella oleva keskus väkivaltaisille naisille voisi olla osoitteeni, mutta siis en ole ollut väkivaltainen (tosin toteutunut väkivalta ei ollutkaan siellä kriteeri, vaan pelko siitä riittää.) Tietääkö joku sen paikan? 

Poistun paikalta jo ennen kuin voisin menettää hermoni niin, että löisin. Mies saa hoitaa tilanteet. Korostan tosiaan, että en ole tehnyt mitään, mutta ajatusmaailmasta sellainen raivo joka saattaisi johtaa lyöntiin löytyy :(

Mutta viime aikoina en ole paininut väkivallan pelon kanssa, vaan enemminkin mietin joskus vaan, ilman mitään riitojakaan, kuinka poikani ylipäätään voi rakastaa minua. Ja nyt se jotenkin tuli taas hänen kysymyksestään mieleen. 

[quote author="Vierailija" time="28.09.2013 klo 23:13"]

Sano, että pidät pojasta ja rakastat häntä. Aina et pidä kaikesta, mitä hän tekee, mutta silti rakastat. Kerro, että sinun huono tuulesi ei ole pojan syytä. Poikasi vaikuttaa erittäin älykkäältä.

Sinulla on ollut vaikeaa, ja hyötyisit terapiasta, jos hyvä terapeutti löytyy.

[/quote]

Kiitos. Erittäin hyviä. Sanon tätä hänelle.

Ap

Ap, mulla on pikkuisen sama tilanne ollut kuin sulla. Eka lapseni on erittäin temperamenttinen, omaehtoinen, itsepäinen ja haastava. Minun on ollut aina vaikea rakastaa häntä samalla tavalla kuin pikkuveljeään, joka on todella perustyytyväinen lapsi, kerrassaan ihana ja helppo. On ollut tilanteita, joissa on melkein tehnyt mieli sanoa, etten rakasta esikoista. Onneksi en ole koskaan niin sanonut, aina vaan sujuvasti kertonut rakastavani häntä.

Elämä on ihmeellistä ja koen olevani onnellisten tapahtumien kohde, sillä vuosien mittaan olen oppinut rakastamaan esikoista aivan valtavasti. Tällä hetkellä koen hänet erittäin läheiseksi ja rakkaaksi, hän on muuttunut minulle todella tärkeäksi. Olen onnellinen, että saan olla hänen äitinsä.

Joku vaihe tietyn lapsen elämässä voi olla sellainen, että on hankalaa olla äiti ja lapsi on jotenkin "vaikea", mutta se voi olla vain vaihe, jonka jälkeen tulee uusia vaiheita niin äidille kuin lapsellekin.

Mulla myös on taustalla lapsuus kahdestaan dominoivan ja rakkaudettoman äidin kanssa, jota oli mahdotonta miellyttää ja jonka rakkautta ei saanut ansiotta eikä usein edes ollut mahdollista ansaita. Minäkin kävin vuosia terapiassa aikoinaan.