Vierailija

Se oli ihan helvettiä. Kipu oli sanoinkuvaamaton vaikka oli kaikki kivunlievittäjät käytössä :(

 

Synnytyksestä minulle jäi lievä virtsanpidätyskyvyn menetys jonka joudun yksityisellä omilla rahoilla korjaamaan. Emättimeni jäi ns. onkaloksi, vaikka olen käynyt gynellä näyttämässä ja sanoo että tuollainen se kaikilla synnyttäneillä on, nomraali. Kovasti olen tehnyt lihastreenejä muttei auta. Siis olen todella todella väljä. Muttei sillä väliä :(
Sanomattakin selvää etten enää lasta uskalla hankkia vaikka haluaisin pojalle pikkuveljen tai siskon. Nämä henkiset traumat jotka sain synnytyskivuista on ylitsepääsemättömiä.

Miksi olen viallinen? Epänainen kun en osaa synnyttää ja sain vammoja, miljardit naisen on synnyttänyt. Miksi mulla ei mennyt kuin niillä? Onko ketään muuta epäonnistunutta naista?

Sivut

Kommentit (63)

et ole epäonnistunut nainen. Et suinkaan ainut joka on kokenut synnytyksen noin. Tel Avivin yliopistossa tehtiin muutama vuosi sitten tutkimusta, niin 80% synnyttäneistä naisista saa traumoja, ja nämä traumat ovat verrattavissa sodassa sotineen sotilaan traumoihin. Eli älä syytä itseäsi. Nyt olisi hyvä että saisit tukea, äidiltäsi, ystäviltä, ammattiauttaja, mutta älä jää yksin ajatustesi kanssa.

 

Olet voimakas mimmi! Hali

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

En kyllä ole ikinä aiemmin kuullut, että emätin jäisi onkaloksi, muita vikoja ja ongelmia kylläkin voi pahimmillaan jäädä, mutta yleensä ne voidaan hyvin korjata.

Mulla on kaksi ekaa ladya mreinannut kuolla synnytyksessä (2 vrk molemmat synnytykset) ja kolmasjin hilkulla. Mulla ahdassynnytskanava. Ei jäänyt traumoja

Et ole ainoa, mä sain kanssa ihan kamalat traumat, olin ihan sekaisin monta kuukautta. Sana synnytys sai lähes oksentamaan pitkään. En kokenut kovinkaan kummoista kipua, mutta kuolemanpelkoa ym. Mulla käytettiin imukuppia, sillä ponnistusvaihe pitkittyi, koska epiduraali vei kaiken ponnistustarpeen.

 

Mä kanssa tunsin etenkin ihan alkuun, etten osaa synnyttää, keho petti, olen epäonnistunut jne, jne. Oma keho oli pitkään vihollinen.

Mutta pidä se mielessäsi, että säkin olet ihan samallalailla onnistunut, kuin muutkin - synnytystraumat on yleisiä, ja mitä alkeellisempiin terveysoloihin mennään, sitä yleisempiä. Myös repeämät ym. on ihan yleisiä, et ole ainoa. Monissa muissa maissa niitä ei edes korjata ja esiintyy paljon enemmän virtsan- ja ulosteenpidätyskyvyttömyyttä, etenkin jos synnytysikä on liian alhainen. Synnytyskuolematkin on yleisimpiä nuorten naisten kuolinsyitä maailmassa, vaikka meillä riski on käytännössä nolla.

Vaikka se tuntuu, että kaikkien muiden synnytykset on onnistuneet niin se ei ole niin. Ja ne psyykkiset syyt painaa, vaikka oikeasti synnytys olisi mennyt ihan ok, voi vetää hirveät traumat kun tilanne henkisesti on ollut kestämätön.

 

Mulla oireet - unettomuus, kuolemanajatukset, itseinho, pahoinvointi, epämääräiset lantion alueen kivut... on vähentyneet, synnytyksestä on vajaa vuosi. Puolen vuoden jälkeen sanoisin että tapahtui muutos ajattelutavassa vasta. Aika parantanee, toisesta synnytyksestä en osaa vielä varmaksi sanoa, haluanko vai en. Nyt en halua, mutta vuoden päästä tilanne voi olla toinen :)

Kauanko sun synnytyksestä on?

Mulla taas meni synnytys mielestäni hyvin ja olin tyytyväinen kokemukseen, vauva syntyi luomuna, mutta loppuvaiheessa piti tehdä eppari. Synnytyksestä yli vuosi ja vieläkin seksi yhtä tuskaa, eikä tamponia ei saa laitettua ilman jumalatonta kirvelyä ja kiristystä. Siis mulle jäi fiilis, että eppari ommeltu sanalla sanoen vituralleen, eikä paikat anna enää myöten. Gynen mielestä oli kaikki kunnossa. Välillä ihan itkettää, tuntuu että kroppa on pilalla :( Ymmärrän kyllä aatteesi ap. 

Eka synnytys ei mennyt oppikirjan mukaan. Raskausviikolla 41+6 käynnistettiin toksemiaoireiden takia puhkaisemalla kalvot. Avautumisavaihe sujui ihan ok. Sain epiduraalin, joka auttoi pahimpaan kipuun. Klo 17 olin 10 senttiä auki ja sain luvan ruveta ponnistamaan. Tyttö tuli avosuisessa tarjonnassa ja jäi rullailemaan synnytyskanavaan ponnistusteni tahdissa: alaspäin takaisin. Kahdeksalta illalla sanoin, etten enää jaksa. Kätilöt kävivät kysymässsä lääkäriltä neuvoa, ja lääkäri laitatti minut synnytyspöydälle "ponnistamaan tosissaan". Olin selälläni ja jouduin kannattelemaan jalkojani sukkien varassa. Jalat tärisivät. Onneksi supistusten välissä mieheni ja kätilöharjoittelija kannattelivat jalkojani. No, mitään ei tapahtunut ja yhdeksän maissa lääkäri tuli imukupin kanssa. Minä ponnistin, ja lääkäri ei päästänyt lasta palaamaan takasin. Puoli kymmenenltä syntyi väsähtänyt tyttö, joka joutui suoraan teholle. Onneksi terve nykyään.

 

Seuraavan kerran uskaltauduin synnyttämään vasta kolme vuotta myöhemmin. Taas raskausmyrkytys ja käynnistetty synnytys, nyt 38+1. Ei käynnistynyt kalvojen puhkaisulla, joten sain oksitosiinitipan. Se aiheutti todella rajut supistukset. En saanut kivunlievityksiä, kun halusivat varmistua, että synnytys on kunnolla käynnissä. Sitten kun olisin saanut puudutuksen, lääkäri ei ehtinyt paikalle. Kuitenkin ehkä onneksi, sillä vartin kuluttua olinkin auennut täyteen 10 senttiin ja pääsin ponnistamaan. Tällä kertaa ei asentovirhettä ja tyttö syntyi puolessa tunnissa. Tuota ponnistusvaihetta pelkäsin, mutta olin kertonut pelkoni etukäteen kätilölle. Sain ponnistaa kyljelläni, jolloin minun ei tarvinnut kannatella jalkojani. Tuo synnytys oli ensimmäisen jäljiltä traumoja hoitava kokemus, joten olen nyt uskaltautumassa synnytyshuoneeseen vielä kolmannen kerran. Toivottavasti teilläkin helpottaa! Synnytys voi todellakin olla hirveä kokemus. Varsinkin jälkikäteen on ärsyttänyt synnytysvalmennuksen kätilö, joka sanoi, että he haluavat puhua synnytystuntemuksista eivätkä kivusta. Tai se ekan synnytyksen kätilö, joka piti mulle luentoa passiivisesta ja aktiivisesta ponnistusvaiheesta. Ihan rehellisesti, aika aktiiviselta ponnistamiselta tuo neljä ja puoli tuntia tuntui!

Mun eka synnytys meni oppikirjan mukaisesti. Näin sanoivat kätilö + hoitajat. Sellanen pikku juttu vain, että ponnistuskivut olivat niin kovat että taistelin koko ajan pysyäkseni tolkuissani. Pariin otteeseen silmissä musteni ja näin tähtiä. Ponnistusvaihe kesti reilun tunnin ja pian olisi otettu imukuppi käyttöön ellei lapsi olisi syntynyt. Kaiken kaikkiaan synnytys kesti 10h.

 

Synnytyksen jälkeen oli virtsatien kohdilla pieni repeämä. Siihen laitettiin 1 pieni tikki. Ainokainen siitä synnytyksestä. Tikistä ei mitään iloa ollut. Joka kerta kun kävin pissalla poltti virtsa repeämää ja itkin tuskasta. Se kipu oli käsittämätöntä.

 

Sitä kesti kuukauden verran ennen kuin vihdoin alkoi hiukan helpottaa. Käytin aina virtsatessa käsisuihkua apuna, jotta edes pikkuisen sain sitä kipua lievitettyä. Join mahdollisimman vähän, jotta ei tarvitsisi käydä usein vessassa. Tietenkin imetys hiukan kärsi, mutta en keksinyt muutakaan.

 

Monta vuotta meni niin että en halunnut uutta lasta koska pelkäsin tuota synnytyksen jälkeistä aikaa.

 

Toisen lapsen kuitenkin tullessa oli synnytys hyvinkin toisenlainen. Siitä kun poltot alkoivat siihen kun lapsi oli maailmassa kului vain 2h. Tuon 2h aikana ehdin onneksi saada epiduraalinkin. Tällä kertaa kaikki todellakin meni oppikirjan mukaisesti. Ponnistusvaihekin jäi lyhyehköksi. Viikkojen tuskan sijaan olin parin päivän kuluttua jo täysin voimissani. Kävin jopa lenkillä kun synnytyksestä oli 2vrk. Tuntui siltä että sain tuolla kertaa pikemminkin voimia synnytyksestä.

 

Joskus näinkin, synnytykset ovat niin uniikkeja, että jos on 1 kauhukertomus taustalla, ei se todellakaan ennusta seuraavasta synnytyksestä samanlaista.

 

 

Jännä miten tuo ponnistusasento voi olla henkilökohtainen. Mulle osui aktiivishenkinen ponnistusvaiheen kätilö, joka seisotti, laittoi kyljelleen ja käskytti kuin armeijassa. Mitään ei tapahtunut, lopulta sanoin että ei tämä nyt onnistu kertakaikkiaan näin, en tajua yhtään mitä tapahtuu. Kaikki lihakset harasivat alaalla VASTAAN, sen tunsin. Ponnistus estyi, ylhäältä puristi alas, alhaalta ylös. Lopun ponnistin selällään ja tunsin että voimaa oli vain siinä asennossa. Kannattelin jalkoja osin itse, osin kätilöt pitivät.

 

Mutta mun ponnistusvaihe oli muutenkin todella omituinen ja inhottava, kun olin täysin puuduksissa. 3 tuntia minullakin meni, ja koen että ponnistuttaminen muissa asennoissa vielä hidasti etenemistä, voimat meni ja imukuppi tarvittiin.

 

Eikö se sitten ole tavallista että se lapsi seilaa siellä edestakaisin? Kätilö sanoi mulle että se "raivaa tietä" ja joka ponnistuksella millin lisää. 6

eka lapsi -04 en auennut jäin kolmeen sormen leveyteen eikä epiduraali auttanut. Vietin 4 tuntia helvetin tulessa, supistuksia 2min välein. sektioon vasta sen jälkeen

 

Toinen lapsi -10 lapsi jäi "jumiin" häpyluuhun, tällä kertaa aukesin kokonaan muttakun lapsi oli niin ylhäällä ponnistaminen ei auttanut koko neljään tuntiin tällä ei yritetty ees laittaa epiduraalia. Olin ihan poikki sen neljän tunnin jälkeen että nukahdin itsekseni leikkauspöydälle ja mua jouduttiin herättelemään koska mun hengitys liian meni liian pinnalliseksi.

 

 

En saanu kummankaan lapseni jälkeen mitään apuja koska en ollut synnyttänyt normaalisti.

 

Tuntuu vieläkin ettäjotain on jäänyt kokematta

Ap, sä sait lapsen, onnistuit hyvin etkä ole yhtään epäonnistunut! Niinkuin huomaat, monella on ollut ongelmia. Synnytys on monesti kauhean raskasta puuhaa. Jos sinä haluat ja jaksat, puhu neuvolassa jos saisit keskusteluapua. Siitä voi olla hyötyä, että esim. pelkopolilla käytte läpi sen synnytyskivun ja mietitte, millä keinoin sitä olisi voinut/voisi hallita. Ettei toisen lapsen saaminen ole siitä kiinni. Sektioitakin tehdään pelkosyistä, se on yksi vaihtoehto vaikkei kaikessa mielessä kaikille paras. Voisitko käydä yksityisellä gynekologilla näyttämässä alapään ja kysymään ihan rehellinen mielipide, onko se oikeasti onkaloinen vai ei? Jos se on normaali, usko kahden ammattilaisen mielipide. Voi olla, että se ei ole ihan entisensä, mutta täysin normaali! Jos olet vasta synnyttänyt, se palautuu vielä, voi viedä vuoden ennenkuin ne lihakset siellä kunnolla toimii ja tottelee. Mä huomasin että mulla katosi hieman tuntoa emättimestä, eli tuntuma ei ollut sama. Mutta ajallaan, sormella kokeilemalla siellä ei enää mitään kummempaa väljyyttä tuntunut.

 

Minusta 11 juuri olisi tarvinnut apua synnytyksen jälkeen! Siis sehän on varmaan kaikkein kauhein tilanne mitä olla voi, että kituaa ja kituaa, mutta synnytys ei etene mihinkään, en voi edes kuvitella :( Oikeasti hienoa että olet täyspäisenä selvinnyt!

Minä 8 puhuin siitä edestakaisin jutusta ainakin. Joo, on tosiaan normaalia. Mulla oli jostakin syystä vaan kohta, jonka yli lapsi ei ilman avustusta päässyt, vaan synnytys jäi junnaamaan siihen samaan liikkeeseen useaksi tunniksi. Vasta imukupin kanssa päästiin sitten eteenpäin. Kyllä se neljän tunnin raivailu mulle ainakin oli ihan liikaa.

 

Mutta tsemppiä vielä ap. Toden totta, sait lapsen. Synnytykset menevät niin kuin menevät. Toivottavasti nuo jälkikäteiset asiat myös ajan myötä helpottavat. En ole itsekään entisenä, mutta kun ei siihen synnyttämättömään aikaan enää takaisinkaa pääse, olen yrittänyt pärjätä tällä, mitä nyt on.

Vierailija

Tääkin ketju vahvistaa käsitystä, ettei epiduraalia todellakaan kannata ottaa.

 

No aivan. Mä pelkäsin etukäteen kipua, muuhun en osannut varautua. Kovaa kipua tunsin vain ennen ensimmäistä epiduraalia, muuten ei mitään. Viimeinen epiduraalisatsi meni kun olin jo jonkin aikaa ollut 9 cm auki, eli ponnistusvaiheessa en kertakaikkiaan tuntenut mitään, lievää puristusta vain, ja näin mahasta että jotain tapahtuu. Ei tuntunut että mitään pitäisi tehdä, kätilö oli kireänä ja "rähjäsi" että nyt pitää ponnistaa, nyt pitää oikeasti alkaa töitä tekemään. Ok. Mutta kun ei tunnu miltään, eikä mitään käsitystä ollut, mitä pitää tehdä, keho ei ohjannut ollenkaan.

 

Voitko kuvitella, miltä tuntui kun parin tunnin ähräämisen, 10 tunnin täyspuudutuksen jälkeen tunto palautui KERRALLA. Siitä sain ne traumat, yhtäkkiä vaan kaikki hajosi, hirveä halkeamisen tunne, pakokauhu ja kuolemanpelko, menin täysin paniikkiin. Lisäksi siinä vaiheessa ei ollut enää riittävän vahvoja supistuksia, ne kuluivat ähräämisessä, eikä oksitosiinillakaan enää saatu niiden kestoa pidennettyä. Varmaan tuo loppuvaihe ei olisi ollut niin pelottava, jos tuntoa olisi ollut muun synnytyksen ajan!

 

En voi syyttää kätilöitä tästä, mutta seuraavalla kerralla jos sellaista tulee, niin pyydän että jos on mahdollista, ihan loppuvaiheessa ei enää laitettaisi epiduraalia, muuten kyllä kelpaa. 10

Voi kiitos paljon jokaiselle kommentistaan! :( Itku tuli lukiessaan. Helpottavaa kuulla ettei kaikilla muillakaan ole mennyt synnytys täydellisesti. Netissä lukiessa blogeja ja muita saa sen kuvan että synnytys oli upea ja melkein kivuton ja mitään jälkioireita ei jäänyt.

 

Synnytyksestäni on siis 5 vuotta aikaa, ja trauma ei ole vieläkään kadonnut. Ja emätin ei palautunut :D Ei se niin haittaa, ehkä tämä on normaalia kun miettii minkä kokoinen mötiskä sieltä ulos tulee, niin ei se ihan normaaliksi voi millään tulla, sen järki sanoo. Ja gynet.

 

Kauheinta tässä on että minä ja mies ollaan aina haaveiltu suurperheestä :( Meillä molemmilla hyväpalkkainen työkin, olisi ollut ihana saada monta lasta ja mies vähättelee pelkojani.

 

Haaveilen kokoajan monesta lapsesta ja.. :(

Synnytyskivun sanotaan olevn positiivista kipua, mutta miksi tunsin vain negatiivista kipua, kuin sahalla olisi sahattu minua katki.

 

Sektioon en usko uskaltavani, koska pelkään etten ehdikään ja synnytys ehtii tapahtua alakautta ennen leikkausta :( Pelkään myös että sisälleni jää kiinnikkeitä jotka haittaavat liikkumista ja elämistä aivan kuin tämä virtsanpidätysvaivanikin. Ja myös pelkään suvun ja mieheni halveksintaa jos en vain uskalla synnyttää. Nainen on synnyttämään tehty :( Mutta miksi ihmisen synnytys on tehty niiin paljon kivuliaammaksi ja vauva suuremmaksi kuin muiden eläinten.

Kuulostaa siltä, että sulla on ollut aivan normaali synnytys! Sulla on ehkä vaan normaalia enemmän pelkoja synnytystä kohtaan, joten pelkopolille voi yrittää päästä juttelemaan. Aina ei välttämättä pääse.

 

 

Ja vielä pakko mainita että mulla meni klitoriksesta melkein kokonaan tunto synnytyksen takia. Miten voi olla mahdollista :( Ei sitä vauvaa siitä synnytytetä. Musta tuntuu että kaikki meni niin huonosti kuin voi.

Voi ap..älä nyt jätä lapsihaaveita kamalan kokemuksen takia. Hakeudu pelkopolille, suunniteltu sektio on varmaan mahdollinen sun tapauksessa. Itse olen huono puhumaan kokemuksista kun molemmat synnytykset menivät kuin leikiten mutta uskon että monella on helvettiä alusta loppuun. Olet jo vuosia pähkäillyt asian kanssa. Hae nyt apua ja rohkaistu toisen vauvan tekoon. Voihan toinen synnytys alakauttakin olla paljon helpompi mutta jos pelko estää niin sektio sitten.

 

Ja olet ihan mahtava ja paras äiti lapsellesi :)

Et ole ainut. Minulla emätin jäi tunnottomaksi vaikean synnytyksen jälkeen. Ilmeisesti hermotus venyttyi kun emätintä jouduttiin kursimaan kokoon kahdesti synnytyksen jälkeen. Virtsanpidätysvaivaakin on. Suurin synnytykseeni liittyvä pelko on kuitenkin aina ollut se, että lapselle sattuu jotain. Tällä kertaa sekin oli tapahtua.

Et ole ainut. Minulla emätin jäi tunnottomaksi vaikean synnytyksen jälkeen. Ilmeisesti hermotus venyttyi kun emätintä jouduttiin kursimaan kokoon kahdesti synnytyksen jälkeen. Virtsanpidätysvaivaakin on. Suurin synnytykseeni liittyvä pelko on kuitenkin aina ollut se, että lapselle sattuu jotain. Tällä kertaa sekin oli tapahtua.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat