Mistä erottaa sairastaako masennusta vai onko vaan luonteeltaan negatiivinen?

Ei tavis erota, millään. Diagnosointia varten on lääkärien ammattikunta olemassa, ja heillä testit ja sikapitkä koulutus sitä varten. Jos lääkäri sanoo että on masentunut, niin usko vaan.

Kysyn tätä siksi, koska olen aina vain luullut olevani luonteeltani pessimisti, joka näkee kaikissa asioissa vain huonoja puolia eikä mitään positiivista missään. Sain juuri lääkäriltä kuulla sairastavani keskivaikeaa masennusta, ja nyt mietin, että pääsenkö eroon tästä negatiivisuudesta, jos paranen vai tuleeko minusta vain vähän positiivisempi pessimisti?

Masentunut on menettänyt usein toimintakykynsä eikä jaksa tehdä muuta kuin maata sohvalla jopa pesemättömänä ja ruokkoamattomana.

Negetiivinen nyt on vain negatiivinen, sellaisiahan me suomalaiset olemme aika usein, mutta toimintakyky jne. on tallella.

Kannattaa mennä lääkäriin, jos epäilee masennusta. Netissä on myös saatavilla testejä, joiden perusteella sitä voi itse haarukoida, esim. http://www.terveysportti.fi/xmedia/pgr/100.012.html ja http://www.tohtori.fi/?page=3459083

Mä olin lievästi masentunut joskus ja mietin että pitäisikö mennä lääkäriin asiasta. Tein muutaman tuollaisen testin, josta tuli ihan selkeästi vastaus että olen masentunut. Päätin kuitenkin antaa aikaa itselleni, ja ajattelin että jos teen samat testit kuukauden päästä, ja tulos on silloin edelleen huono, menen lääkäriin. Onneksi masennus lähti vähitellen itsestään ja sen näki myös näistä testituloksista.

Mutta noin muuten, luulen että luonteeltaan perusnegatiivinen ei kuitenkaan ole samalla lailla "toivoton" tai lamaantunut, mikä masentuneelle ihmiselle on ominaista. Että vaikka onkin negatiivinen, niin arkiset asiat ei tunnu ylitsepääsemättömän vaikeilta ja elämänhallinta on kuitenkin kunnossa.

Eipä siihen mitään varmaa kriteeriiä ole. Ne lääkärien kriteeritkin on vähän niin ja näin. Esim. itse saan masennustestistä tuloksen keskivaikea masennus, mutta en ole mielestäni lainkaan masentunut. En siis kärsi ollenkaan enkä halua "apua" oletettuun masennukseeni. Olen itse asiassa erakkona pessimistinä ihan tyyytyväinen ihminen, mutta testikysymykset on tehty niin, että pessimismi, se ettei niin kauheasti odota tulevalta vaan keskittyy nykyhetkeen ja että ei välitä juuri sosiaalisista suhteista, johtaa masennusdiagnoosiin.

Mutta niin, lopultahan sen erottaa vain se, hakeeko koettuun ongelmaan apua vai ei. Jos ei koe ongelmaa, ei hae apua eikä saa masennusdiagnoosia. Jos hakee, niin sellaisen ihan peruspessimisti todennäköisesti saa.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 14:07"]

Masentunut on menettänyt usein toimintakykynsä eikä jaksa tehdä muuta kuin maata sohvalla jopa pesemättömänä ja ruokkoamattomana.

Negetiivinen nyt on vain negatiivinen, sellaisiahan me suomalaiset olemme aika usein, mutta toimintakyky jne. on tallella.

[/quote]

Ihminen voi olla niin masentunut, että päätyy itsemurhaan, vaikkei viettäisikään päiviään sohvalla tai sängynpohjalla. Toimintakyky voi säilyä masennuksesta huolimatta, mutta toiminta on konemaista ja ilotonta.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 14:11"]

Eipä siihen mitään varmaa kriteeriiä ole. Ne lääkärien kriteeritkin on vähän niin ja näin. Esim. itse saan masennustestistä tuloksen keskivaikea masennus, mutta en ole mielestäni lainkaan masentunut. En siis kärsi ollenkaan enkä halua "apua" oletettuun masennukseeni. Olen itse asiassa erakkona pessimistinä ihan tyyytyväinen ihminen, mutta testikysymykset on tehty niin, että pessimismi, se ettei niin kauheasti odota tulevalta vaan keskittyy nykyhetkeen ja että ei välitä juuri sosiaalisista suhteista, johtaa masennusdiagnoosiin.

Mutta niin, lopultahan sen erottaa vain se, hakeeko koettuun ongelmaan apua vai ei. Jos ei koe ongelmaa, ei hae apua eikä saa masennusdiagnoosia. Jos hakee, niin sellaisen ihan peruspessimisti todennäköisesti saa.

[/quote]

Sitä juuri pelkäänkin, että diagnoosi on väärä. Toki toivon, että ihan oikeasti elämänasenteeni johtuu masennuksesta, että saisin apua tähän raskaaseen henkiseen olotilaan. Mutta tuskinpa minusta lääkkeillä onnellista tulee (vai tuleeko, tuleehan?), jos en oikeasti olekaan masentunut vaan muuten vaan sitä tyyppiä, jonka lasi on aina puoliksi tyhjä?

Ap

Luulisi, että sen tunnistaa parhaiten ihminen itse. Pelkkä pessimisti ei hae vaivaansa lääkäriltä apua. Minä esimerkiksi olen aika pessimistinen mutta silti utelias tulevaisuuden suhteen ja kiinnostunut kaikesta, vaikka ennustankin tuomiopäivää sitten kaikessa mitä näen ja kuulen. Jos sinulla ap on ollut tarve hakeutua lääkäriin, uskoisin, että diagnoosi on ollut ihan oikea.

Minä olen ainakin luonteeltani jotenkin melankolisuuteen taipuvainen, epäluuloinen pessimisti, mutten varsinaisesti noistakaan piirteistä huolimatta negatiivinen kokonaisuudessaan. Huumorintajua löytyy, joskin huumorini on hiukan... mustaa monesti.

Olen ollut välillä diagnostisesti masentunut, lievästi, keskivaikeast ja vaikeasti. Huomaan eron itsessäni helposti.

Normaalisti mielialat vaihtelevat jonkun verran, niinkuin kaikilla ihmisillä yleensä. Olen välillä iloinen, välillä vittuuntunut, surullinen kun suruun on aihetta, ja välillä olo on neutraali. Normaalisti pidän myös ihmisten seurasta, juttelusta, ja joku saattaisi pitää minua puheliaana ja positiivisena ihmisenä.

Silloin kun olen ollut masentunut, ilon hetkiä ei ole ollenkaan enkä nauti niistäkään asioista joihin ennen olen suhtautunut intohimoisesti. Mikään ei kiinnosta, hetkauta eikä edes vituta. On vain surumielinen ja synkkä olo jolle ei oikein ole järkevää perustelua. Jatkuvasti. Välillä tulee ahdistuskohtauksia, joiden kourissa toivon että vain nukahtaisin enkä enää ikinä heräisi. Eli tavallaan haaveilen kuolemasta, vaikken sitä ehkä pohjimmiltaan haluaisi. Pahimmillaan myös itsemurhayrityksiä on ollut ja läheltäpiti-tilanteita teho-osastoreissuineen.

Ulospäin masennukseni näkyy täytenä ilmeettömyytenä ja kotioloissa itkuisuutena. Elämä on silloin vain mekaanista selviytymistä päivästä toiseen ja olen vähän robottimainen.

Masennuksen asteissa on paljon eroa. Lievässä masennuksessa panostan liioitellusti huoliteltuun ulkokuoreen, teen enemmän kuin olisi pakko, pidän kulisseja yllä. Ulospäin olisi mahdotonta tuolloin arvata mitä on meneillään. Kun tilanne pahenee enkä enää jaksa, vetäydyn kaikesta omiin oloihini, ja kun masennus on vaikeaa, en jaksa nousta enää sängystä enkä viitsi peseytyä. Saatan lopettaa syömisen tai syödä jatkuvasti, molemmantyyppisiä pahoja vaiheita on ollut.

Nykyisin mieliala on kunnossa ja pysynyt hyvänä ilman lääkkeitäkin jo pidemmän aikaa. Mutta romahdusten jälkeen olen kuitenkin aina jollain tasolla tietoinen että se voi iskeä uudelleen milloin tahansa. Ei se silti pelota, pessimistinä voin ainoastaan yllättyä positiivisesti.

kaipa siihen masennukseen liittyy tunteita, joita ei pelkkään pessimismiin liity. Esim. pessimisti ei ehkä usko, että hänen elämänsä tulee koskaan olemaan kovin helppoa ja mukavaa, masentunut ei sen vuoksi oikein jaksaisi edes elää. Pessimisti varautuu siihen, että joku asia, mitä hän tahtoo, menee pieleen, masentunut ei edes tahdo mitään. Tms.

Mä luulen että mä olen kans. Siis sellainen negatiivinen. Ja noista testeistä saan toisinaan vastauksen että masentunut ja toisinaan en. Nämä negatiiviset ja alakuloiset kaudet tulee ja menee, ainoa haittapuoli näyttää olevan se että tulee motivaation ja aloitekyvyn kanssa vaikeuksia vähäsen töissä.Muuten menee ihan ok. Niin ja parisuhdeseksi ei silloin kiinnosta.  Negatiivisuus kohdistuu minulla enimmäkseen itseeni, ei muuhun maailmaan.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 14:18"]

Sitä juuri pelkäänkin, että diagnoosi on väärä. Toki toivon, että ihan oikeasti elämänasenteeni johtuu masennuksesta, että saisin apua tähän raskaaseen henkiseen olotilaan. Mutta tuskinpa minusta lääkkeillä onnellista tulee (vai tuleeko, tuleehan?), jos en oikeasti olekaan masentunut vaan muuten vaan sitä tyyppiä, jonka lasi on aina puoliksi tyhjä?

Ap

[/quote]

Kyllä ne lääkkeet vaikuttaa aivokemiaasi vaikka et olisikaan varsinaisesti masentunut, ja aivokemia taas vaikuttaa siihen mitä tunnet ja ajattelet. 

Lääkkeiden vaikutus vaan on tosi yksilöllistä. Jotkut niistä saa hyvän avun, itselleni taas ei ollut mitään apua, vain fyysisiä sivuoireita paljon, ja todella vittumaiset vieroitusoireet kun lopetin lääkkeen joka ei edes toiminut. 

Itse etsisin ensisijaisesti apua terapiasta, jos jo itse tietää että aiheuttaa tuskansa ajattelumalleillaan  - esim. kognitiiivinen terapiahan puuttuu juuri näihin. 

Luonteenpiirteitä on monenlaisia, siksi voi toisinaan olla hankala tietääkään mikä toisella on. Katso terveyskirjaston nettisivuilta lisää tietoa masennukesta. Varmastikin, kun ihmisen olemus yhtäkkiä muuttuu surulliseen ja alakuloiseen suuntaan ja voimattomaksi, on kyse siitä, että toinen tarvitsee tukea, ystävää eikä ole enää kyse luonteenpiirteistä. Mutta tosiaan terveyskirjastosta löytyy vinkkejä ja netissäkin on monenlaisia masennustestejä, toki ammattiapua masentuneen kannattaa itselleen hakea ennen pitkää.

Yksi masennusdiagnoosin peruste on ettei tunteet enää vaihtele vaan se on jäänyt samaan tilaan, eli pikaisella "AV-testillä" voit testata, kuinka suurta ärsytystä tai raivoa joku avaus täällä aiheuttaa. Tai surua, jos käsitellään vaikka lapsen kuolemaa. Mieti mikä aihe on aikaisemmin herättänyt sinussa suuren tunnelatauksen ja vertaa nykyhetkeä aikaisempiin kokemuksiin. Jos aikaisemmin teki mieli murhata joku, ja nyt vain tulee "just joo" mieleen, voi kyseessä olla masennus.

Virallisia testejä käyttämällä toki saa luotettavampaa tulosta, mutta itselläni kun mahdollista masennusta tutkittiin, oli parikin testaajaa sitä mieltä että tunne-elämäni on liian laaja ja voimakas ollakseni masentunut vaan väsymykseni olisi enemmän kroonisen kivun aiheuttamaa.

Suosittelen myös käymään laajassa verenkuvassa, selvitä onko joku puutostila, tämä pitäisi olla minusta ensimmäinen mikä tehdään kun ilman selvää kriisiä elämä muuttuu raskaaksi eikä suoraan masennuslääkepurkkia kouraan. Ensin etsitään syytä eikä vain aleta kokeilemaan josko tämä tai tuo lääke sattuisi auttamaan oireisiin!

Nro 10:n kuvaus sopii minuun aika täydellisesti itsemurhayrityksiä lukuun ottamatta. Verikokeissa kävin juurin tänään ja psykologillekin olen menossa. Vaikealta tuntuu kyllä puhua tuntemuksistani kenellekään kun en edes osaa tarkemmin selittää mistä olotilani johtuu.

Ap