Lue keskustelun säännöt.
Onko tämä tervettä/hyväksi?
23.09.2013 |
Olen vetäytynyt omiin oloihini. En pidä enää yhteyttä keneenkään, koska olen pettynyt ihmisiin ihan tarpeeksi. Useimmiten pettymys on kaikki mitä ihmisillä on toisilleen tarjota.
Ainoa ihmissuhteeni on parisuhde. Voi kuulostaa siltä että olen siten riippuvainen miehestäni, mutta ei se oikeastaan niinkään ole. Rakastan häntä kyllä kovasti ja haluan elää yhdessä hänen kanssaan, mutten hajoaisi kappaleiksi ja vetäisi itseäni kiikkuun jos ero tulisi. Eroja on takana pari kappaletta ja olen jo hyväksynyt ajatuksen että kaikki loppuu aikanaan, jos on loppuakseen.
Olin jo teininä jotenkin ulkopuolinen, tosi out, tylsää seuraa ym. Vielä lukiossa minulla oli koulussa kavereita joiden kanssa pystyin menemään yhdessä syömään ruokalaan ja joskus harvoin käytiin vapaa-ajalla juhlimassa yhdessä. Minusta tuntui koko ajan että ne viettivät kanssani aikaa säälistä. Ja niin varmasti olikin, koska lukion päätyttyä yksikään heistä ei enää pitänyt yhteyttä minuun, toisiinsa kyllä. Yritin olla aktiivinen ja pitää yhteyttä, mutta tekosyyt tulivat kovin tutuiksi. Luovutin.
Jatko-opiskelupaikassa minut suljettiin porukasta ihan täysin. Silloin jaksoin vielä yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Kun jouduin syrjityksi ja kiusatuksi, päätin ettei ikinä enää. Jätin koulun kesken ja menin muualle opiskelemaan. Siellä oli toisenlaista porukkaa, mutta pysyttelin etäällä, en tahtonut olla kellekään vaivaksi tai tuppautua seuraan. Opiskelu sujui mutta ystäviä en siellä hankkinut. En uskaltanut syödä ruokalassa kertaakaan, koska yksin siellä istuminen olisi tehnyt yksinäisyyteni hävettävän näkyväksi.
Kaipasin pitkään jollain tasolla ystäviä. Että olisi joku tai joitain jolle soittaa, lähteä kaupungille tai kutsua kahville tai jotain. Sitten aloin miettiä asiaa realistisemmin. Jos minulla olisi kavereita tai ystäviä, joutuisin koko ajan pelkäämään selkäänpuukottajia.
Näin on helpompaa. Saan olla rauhassa oma itseni. Kukaan ei arvostele eikä puhu selän takana. Kukaan ei juoni eikä ole kateellinen (tai jos näin olisi, en huomaisi tai saisi tietää asiasta).
Ihminen on sosiaalinen eläin, jolla on kuulemma tarve kuulua joukkoon. Mutta miksi ihmeessä tuntuu näin hyvältä jättäytyä sen joukon ulkopuolelle?
Kommentit (2)
Aloittajan viesti voisi olla omasta kynästäni (tai siis näppiksestä). Minut on diagnosoitu tunne-elämältäni epävakaaksi (epäluuloinen persoona), jota vuosien saatossa on kyllä haluttu kovasti lääkitä ja terapioida, mutta kokonaan ei voi persoonallisuuttaan muuttaa; näillä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla vähän samanlaista. Tosin mä pelkään leimautuvani tyhmäksi. Puhun mitä sattuu enkä muista tärkeitä ja yksinkertaisiakaan asioita. En kehtaa soittaa kavereille, koska tunnen olevan vaivaksi ja ajattelen heidän ihmettelevän, että mitä tuokiin pönde mulle soittelee. Facebookissa en ole siitä syystä pyytänyt ketää kaveriksi, koska pelkään etteivät halua mua kaverikseen.
Täysin naurettavaa käytöstä aikuiselta ihmiseltä. Työelämässäkään ei ole, joten eristäytyminen on tosi kovaa ja pitäisi olla ihmisten ilmoilla, koska olen huomannut tämän epäsosiaalisuuden tarttuneen lapsiinkin.