Rakkaat ystäväni ja läheiseni

On tullut aika kertoa teillekin rakkaat ystäväni täällä ja siellä. Olen ollut kohta 15v naimisissa. Suku ja ystävät pitävät meitä täydellisenä parina. Usein kuulen myös, kuinka hyvä tuuri minulla kävi puolison valinnassa jne. 

Kuitenkin...

Vain yksi läheinen ystäväni tietää kuinka onneton olen. Olen lopen tympääntynyt tähän "täydelliseen" liittooni. Elämä on kuivaa ja tylsää ja 10v yrittämisen jälkeen väsyin hiljalleen olemaan aina se joka koittaa piristää suhdetta ja arkea. En odota timantteja ja yllätysmatkoja maan ääriin. Minulle olisi riittänyt vaikka vain leffailta kaksin ihan kotosallakin.Miehen mielestä kaikki on aina hyvin. Ilahtui tavattomasti jos jotain järkkäsin tai yllätin, mutta vastapalvelusta en koskaan saanut.

"Täydellinen" mieheni ei juo, ei polta, ei ramppaa kapakoissa, ei lyö... päinvastoin: nyhjää kaiken vapaansa kotona. Osallistuu kodinhoitoon. On myös hyvä isä, en kiistä, mutta minä olen muuttunut. Haluan elämältä jotain muutakin. Haluan tuntea jotain. Vuoden päivät olen haaveillut lähdöstä. En silti tiedä tekisinkö sitä. Kaikesta olen kertonut miehelle (paitsi lähdöstä) muttei hän ymmärrä miksi voisin pahoin kun kerran kaikki on hyvin. 

Enkä minä kelleen aio kertoa näistä syvimmistä aikeistani ennen kuin saan ajatukseni selviksi itseni kanssa. Se, mihin se johtaa, on iso kysymysmerkki vielä itsellenikin. Jotain muuttuu. Se on varmaa. Olen antanut itselleni luvan jopa syrjähyppyyn, mutta en usko, että tekisin sitä, ei ole oikein minun juttuni. 

Se, että alkaako kokonaan uusi luku elämässäni vai jatkanko vanhan kirjoittamista. Se jää nähtäväksi. Mutta rakkaat ystäväni ja läheiseni, älkää odottako, että tämän täydellisen elämäni kulisseissa on kaikki silkkaa rakkautta ja onnea. 

Meillä on vain yksi elämä ja minulla on nyt etsikkoaika itseni kanssa. Suokaa siis anteeksi jos mahdolliset ratkaisuni eivät miellytä teitä. Koko ikäni olen miellyttänyt muita. Venynyt sinne ja tänne pyyteettä auttamaan. Olen toki saanut siitä hyvää mieltä itsellenikin, mutta älkää yllättykö, jos nyt sanon teille joskus "sori, nyt ei sovi" ..kerta se on ensimmäinenkin. Yritän opetella tätä uutta taitoa jossa aina ei tarvi panna muiden tarpeita omieni edelle. Vaikeaa on, mutta ehkä ajan kanssa.

Jatkan tätä tutustumista itseeni. Muutaman kivankin löydön olen tehnyt itsestäni. Paljon on vielä laatikoita avaamatta ja lokeroita koluamatta.  Pitkästä aikaa, koen olevani enemmän elossa kuin vuosiin.

Nyt nostan lipun salkoon ja nostan maljan itselleni!

Kippistä siskot!

t.Yks äityli vaa