Mä en oikeasti kestä sitä, että mun lapsi kehittyy jälkijunassa

Onko lapsen kuulo tutkittu?

[quote author="Vierailija" time="21.09.2013 klo 21:11"]

Onko lapsen kuulo tutkittu?

[/quote]

Ei ole, mutta ymmärtää puhetta kyllä. En siis usko, että on mitään varsinaista vikaa tai syytä. Ehkä mun pää pitäisi sen sijaan tutkia??? ap

[quote author="Vierailija" time="21.09.2013 klo 21:11"]

Onko lapsen kuulo tutkittu?

[/quote]

Ei ole, mutta ymmärtää puhetta kyllä. En siis usko, että on mitään varsinaista vikaa tai syytä. Ehkä mun pää pitäisi sen sijaan tutkia??? ap

Yksilöllistä tuo kehitys. Meillä nuorempi on tullut hieman jäljessä muita ikäisiään. Sitä on seurattu ja seurataan edelleen, kaipa ne tekee sen varmuuden vuoksi. Itse en osaa olla huolissani kun kumminkin kehittyy, vaikkakin jokunen kuukausi keskivertolasta jäljessä.

Esikoiset/ainokaiset kehittyy yleensä hitaammin kuin seuraavat sisarukset. Ja pojat hitaammin kuin tytöt. Odottele rauhassa.

mun molemmat lapset on autistisia ja kestän sen hyvin. Kyl se siitä. Lakkaa vertaamasta muihin niin menee paljon paremmin.

Kyllä muakin välillä korpeaa oman koululaiseni huono koulumenestys. Mutta minkäs teet, on se "kestettävä".

Munkin esikoinen, poika, kehittyi puheessa alkuun aika hitaasti. Nyt 4-vuotiaana tuosta hitaudesta ei ole enää mitään jäljellä, ihan normaalisti puhuu, ja usein tuntuu että vähän liikaakin ;)

Kävin just ennen tätä lukemassa tuon incl-ketjun, ja pakko sanoa sinulle ap: ole tyytyväinen, jos lapsi vain kehittyy hitaasti, mutta on terve. Paljon huonomminkin voisi olla.

Tiedän, vertailu ei kannata... Helpommin sanottu kuin tehty. Ja nyt musta tuntuu vieläkin pahemmalta, että edes suren tällaista, on kuitenkin terve lapsi. Toisaalta, miksi en saisi murehtia tätä asiaa.... Eri asia sitten onko se fiksua. Noh, tää tekee mun henkiselle kasvulle hyvää........ ap

Kestettävä on, kun oma lapsi kehittyy ihan ajallaan ja menestyy koulussa ihan kohtalaisesti ja sitten kun se unelmien koulutuspaikkakin on aloitettu niin sairastuu mieleltään ja kaikki menee alta; opiskelu, ystävyyssuhteet, tulevaisuus..

Meillä esikoinen kehittyi paljon ikäisiään jäjessä. En minäkään kestänyt sitä hyvin. ;) Mietin tosi paljon joko sitä, että mitä teen väärin tai että mikä lapsessani on vialla. 

Mutta hei, ajan kanssa helpottaa ap. Kaksivuotiailla kehityserot voivat olla vielä niin suuret, että ne pistävät silmään. Ja varsinkin esikoisten äideillä on suuri kiusaus antaa ymmärtää, että se oma lapsi on kehittynyt niin hienosti koska äiti on tehnyt jotain aivan erityisen oikein...tämä lesoilu onneksi korjaantuu ajan kanssa, kun näistä kaksivuotiaista ihmelapsistakin tuppaa ajan kuluessa tulemaan vaan aivan tavallisia lapsia. 

Odotelle muutama vuosi, niin lapsesi ottaa muita kiinni ja löytää ne omat vahvuutensa. Sinä aikana keskity iloitsemaan siitä, että lapsi on vaan hitaasti kypsyvä, eikä teillä ole mitään todellista syytä huoleen. Meillä esikoinen ei edellenkään ole mitään ikäluokkansa huippua, mutta on esimerkiksi tanssissa lahjakas ja saa sieltä onnistumisen iloa (ja minä saan iloa hänen ilostaan). Sitä alkaa näkemään oman lapsensa pienenä ihmisenä jolla on oma elämänpolkunsa, ja lakkaa murehtimasta sitä, onko lapsi täysin kaikkien normien ja asetusten ja oletusten mukainen.

Voimia ap. Ymmärrän tunteesi oikein hyvin. Meillä nuorempi lapsi on välillä sietämättömän vilkas, vaikkei neurologin mukaan adhd-piireitä tms. olekaan. Ihan vain "tavallisen" vilkas on. Silti tuntuu, etten välillä jaksaisi. Näitä tunteita ei osannut odottaa ennen lasten saamista.

Meillä eka lapsi vihelteli myös paljon ikäisiensä perässä. Ymmärsi kyllä hyvin puhetta ja oli kiltti kuin mikä, mutta alkoi kerryttämään sanavarastoaan vasta lähes 2,5 vuotiaana ja kävelemäänkin lähti vasta 1 v 3 kk ikäisenä hitaasti ja hapuillen. Muitakin juttuja oli paljon. Nyt lapsi on jo lähes teini-iässä ja on täysin normaali tyttö. Lapsuudessa on kyllä käyty läpi toimintaterapiat, fysioterapiat, puheterapiat ja olisikin muutakin, mutta nyt ne ovat historiaa ja takkuisen lapsuuden jälkeen on koittanut normaaliakin normaalimpi teini-ikä.

Yritä siis jaksaa, kerro huolistasi neuvolassa ja lääkärissä, kysele apua, ei siitä ainakaan haittaa ole. Lastani en olisi vaihtanut toiseen vaikka mikä olisi ollut, ehkä se kaikki vahvisti minuakin ymmärtämään erilaisia ihmisiä paremmin. :)

Kehitys on geenien määräämää. Olet siis ikään kuin puoliksi vastuussa siitä, että lapsesi on viallinen tai siis "viallinen". Oli tämä ajatus järkevä tai ei, se selittää tuntemuksesi.

Meillä on nuorin kehittynyt hitaasti, koulussa ollut aina vaikeaa. Vanhimmat kaksi olivat taas esimerkiksi puheenkehityksessä ikäisiään edellä ja ovat pärjänneet koulussa hyvin, vanhempi kirjoitti juuri ylioppilaaksi hyvin paperein. Aluksi oli outoa, kun tämä nuorimmainen tulee niin jälkijunassa, mutta siihen on vaan asennoiduttava, jokainen on omanlaisensa. Tuo oma lapsi on aina kuin "toisella planeetalla", omassa mielikuvitumaailmassaan. Puhuu vieläkin suhteellisen huonosti 8-vuotiaana, mutta on pärjännyt toistaiseksi ihan ok hyvin normaaliluokalla. 

Ei siinä mitään, tärkein asia on se, ettei oikeasti vertaile lastansa muihin, ei edes tämän sisaruksiin. Tietysti sitä alitajuisesti aina vähän vertaa, mutta siis pyrkii eroon tuosta ajatusmallista.

ei kukaan ole kieltänyt sinua murehtimasta, aikaansa saa käyttää juuri niin kuin haluaa. Minä käytän energiani johonkin muuhun.

Meillä on 4-vuotias tyttö jolla on aika paha puheenviivästymä.:( On vasta nyt alkanut  puhua ihan pieniä lauseita.

Meillä alkoi vihdoin ja viimein puheterapia ja sanojakin on nyt alkanut tulla kivasti. Mutta paljon puhuu vielä "omaa kieltään". Ja voin myöntää, että välillä tämä on harmittanut minua aivan kamalasti. Suurimmaksi osaksi lapsen puolesta, mutta kyllä se on itseäkin ärsyttänyt. Tavallaan olo, että ollaan jääty jostain paitsi. Muut samanikäiset lapset laulaa, höpöttelee, juttelee ja kyselee vanhemmiltaan kaikkea mahdollista. Mutta kyllä meidänkin aika vielä koittaa.:) Siitä tuli vaan mieleen, että lapsi voi olla turhautunut jos ei tule ymmärretyksi. Meillä ollut paljon raivareita ja turhautumista kun ei ole tullut ymmärretyksi. Näihin onneksi tukiiviittomat auttaneet.

Kyllä mä ymmärrän ap:ta hyvin. Meilläkin poika tuli kaikkia reippaasti jäljessä ja myönnän, olin kateellinen muille. Ja sitten sai vielä vastata kysymyksiin ja ihmettelyihin. Kerran eräs äiti tokaisi, että onko tuo poika vähän jälkeenjäänyt kun ei osaa sitä eikä sitä.... =/

No meillä kyllä paljastui myöhemmin että pojalla oli ongelmia kehityksessä (tai lähinnä puheessa ja kuullun ymmärtämisessä. Varsinkin jälkimmäinen vaikutti moneen muuhunkin osa-alueeseen paljon). Tavallaan oli kuitenkin helpotus saada tietää, ettei lapsi ole _tyhmä_ vaikka esim. motoriikassa ei ole ongelmia, mutta siinä laahataan perässä. Lapsi on vain kömpelö.

Lapsi on nyt ekalla ja oppi vasta ajamaan ilman apupyöriä. Tässä nyt yksi esimerkki sellaisesta "perässä laahaamisesta".

Toisaalta lapsella on omia vahvoja alueita, vaikkapa piirtäminen (tästä tuli jo eskarissa ihmettelyä).  Hän siis osaa piirtää keskimäärin paremmin kuin useimmat ikäisensä. Hän myös tunnistaa kuvista (osaa nimetä) noin 40 eri dinosaurusta ja kalat (sekä kotimaiset että ulkomaiset) ovat tuttuja. 

Ap:n lapsi on tietenkin sen verran pieni että kirii muita kiinni jossakin vaiheessa. Ja vaikkei kirisi, mitä väliä? Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa. Tiedän, veetuttaa kuunnella äitiporukoissa kuka on ensimmäisenä tehnyt sitä ja tätä. Ymmärtänette varmaan mitä tarkoitan.

Nuo tunteet on vain käytävä läpi.

Itsekin monet itkut itkenyt adhd-lapsen kanssa ja kantanut katkeruutta mm. siitä ettei kukaan uskonut ja tukenut kun koin että lapsen kanssa on rankkaa, tunteitani vähäteltiin ja muilla tuntui aina olevan vielä rankempaa.

Nyt olen asian kanssa sinut ja jopa ylpeä itsestäni että olen ollut vahva ja jaksanut ilman läheisten tukea. Lisäksi tieto siitä että lapsen käytökselle ja oireille on joku selitys lohduttaa, vika ei olekaan minussa tai kasvatustaidoissani. Olen myös lopettanut vertailun ajat sitten ja osaan olla ylpeä siitä mitä lapsi on tällä hetkellä.

Myönnän, että tunnen aina kateuden ja surun vihlaisun, kun luen vaikkapa fb:ssä kuinka jonkun lapsi on oppinut jonkun taidon, mitä omani ei osaa. Lapsi käy toimintaterapiassa kun ei suoriudu ikätasoisesti läheskään kaikista motorisista tehtävistä ja tämä on ollut minulle aika vaikeaa hyväksyä. Ei varmaan edes mieheni tiedä ajatusteni todellista laitaa, sen verran hyvin peitän nämä tabutunteeni..