Kerro mieleenpainuvin tilanne, jossa näit miehen itkevän?

[quote author="Vierailija" time="21.09.2013 klo 19:32"]

Isäni 70 v  itki, kun kerroin miehelläni olevan toinen ja siksi eroavani.

[/quote]

Oi hyvä Jumala! Miten kenelläkään voi olla "toista"? Eihän rakkaus toimi tunteiden mukaan, vaan tekojen!

Olin viikonlopun työmatkalla toisella paikkakunnalla, odotin kärsimättömänä kotiinpääsyä miehen luo sunnuntai-iltana. Soitin sunnuntaina aamupäivällä kuulumisia kotiin, juteltiin vähän aikaa niitä näitä. Mieheni oli kuitenkin varsin vähäpuheinen ja surullisen oloinen. Hän rikkoi puhelun hiljaisuuden sanomalla, että hän ei viettänyt viime yötä kotona. Tunsin saman tien kyynelten nousevan silmiini, mutta en voinut antaa itseni itkeä kolleegoideni edessä. Lopetimme puhelun ja sovimme lyhyesti juttelevamme illalla.
Hän haki minut rautatieasemalta, ja ajoimme hiljaisuudessa kotiin. Istuimme sängylle, molemmat sängyn eri päihin. Hän pyysi anteeksi. Hän sanoi ymmärtävänsä, jos haluan lähteä, hän lupasi lähteä pois yöksi jos haluaisin. Hän sanoi ymmärtävänsä, jos en antaisi koskaan anteeksi. ... Hän sanoi rakastavansa minua, eikä voisi kuvitella elämäänsä ilman minua. Hän myönsi rehellisesti tehneensä hirvittävän virheen humalassa baari-illan jälkeen.

Hän odotti minun huutavan, olevan vihainen. Osasin vain istua ja itkeä. Itkin omiin käsiini, en osannut sanoa mitään. Olin vihainen ja pettynyt, mutta enemmän kuin huutaa, halusin vain takaisin hänen syliinsä. Istuimme hijaa vielä pitkään. Kun vihdoin katsoin häntä päin, näin rohkeaakin rohkeamman ja kaikesta selvinneen mieheni istuvan sägyn laidalla kyyneleet poskillaan. 

Sanoin, että hän saa anteeksi. Siirryin hänen vierelleen, hän siirtyi kauemmas minusta sanoen ettei hän ansainnut koskea minuun. Tartuin häntä kädestä, ja asetuin hänen vierelleen istumaan. Hän laski otsansa olkapäälleni ja itki.

En ole koskaan katunut päätöstäni antaa anteeksi.

[quote author="Vierailija" time="21.09.2013 klo 15:25"]

Mies jäi ovelle itkemään, kun lähdin 5 kk ikäisten kaksosten kanssa pois. Olin rättiväsynyt ja yrittänyt monta kuukautta saada miehen ymmärtämään, että myös hän voisi tehdä jotain. En vaatinut valvomaa öitä tai vastaamaan syöttövuoroista vaan olemaan lasten kanssa, siivoamaan omat jälkensä, olemaan kotona.

Lopulta en jaksanut. Hankin asunnon, muuttoauton ja oman elämän. Mies jöi ovelle itkemään, että ei ymmärtänyt, että olin tosissani.Hänen mielestään meillä meni hyvin. Tosin eniten häntä varmaan kosketti se, että vein television menessäni.

[/quote]

Älä viitsi valehdella sillä suurin osa lukijoista on aikuisia ja tajuaa että ei tuo todellinen syy ollut. Todellisuudessa halusit vain lapset ja jätit miehen heti kun löysit sopivan tekosyyn. Mieluitenhan olisit salannut raskauden mieheltä ja vaatinut sitten vain myöhemmin elatusmaksuja:D

Oman mieheni olen nähnyt itkevän pari kertaa liikutuksesta, esim synnytyksessä. Mutta mieleenpainuvin miehinen itkutilanne oli, kun n. 40-vuotiaat isoveljeni kantoivat nuorimman veljensä hautaan hänen kuoltuaan äkillisesti nuorena. Silloin näin molempien jäljelle jääneiden veljien itkevän, mitä en ollut kertaakaan aiemmin nähnyt. En unohda sitä koskaan. :(

[quote author="Vierailija" time="21.09.2013 klo 20:50"]

Muistan, kuinka isäni itki kun koiramme jäi auton alle. Luulen, että hän ei niinkään surrut koiraa, vaan sitä, että onnettomuus tapahtui minun ja siskoni silmien edessä, olimme 4- ja 7-vuotiaita. Tuo on ainoa kerta, kun olen nähnyt isäni itkevän.

[/quote]

Kyllä minä luulen että hän suri koiraa. Itkin itsekin kun koira kuoli vaikka olen jo liki nelikymppinen mies.

Nuoruuden mies oli herkkä itkemään, mutta erityisesti jäi mieleen hetki, kun saimme tietää hänen lähisukulaisensa yllättävästä kuolemasta.

Lasteni isä itki edessäni vain yhden kerran, avioeroon liittyen.

Nykyinen rakkauteni on itkenyt vain kerran, avautuessaan yksityisistä asioistaan.

Mieleenpainuvin oli tuo keskimmäinen, mutta koskettavin tuo viimeinen.

Isäni ajoi Helsingissä Hyksistä kotiin, vanhan Mersun tuulilasinpyyhkimet viuhtoivat vimmatusti edestakaisin eikä isä tainnut nähdä yhtään eteensä siinä lopputalven viimeisessä räntäsateessa. Olin juuri itsekin kuullut ja kertonut isälle,  että sairastan syöpää ja sitä asiaa siinä sitten mykkinä mietittiin. Isä ajoi ja itki äänettömästi, isot kyyneleet valui punapielisistä silmistä eikä sanottu mitään. Ensimmäinen kerta kun näin isäni itkevän ja olin tuollloin päälle 20. 

Mieheni itki myös hiljaista itkua kun piti kapaloon käärittyä, alle tunnin vanhaa esikoispoikaansa sylissään. :')

Muistan, kun isä itki ruokapöydässä kun äiti ilmoitti että hän on tavannut toisen ja tulee hakemaan avioeroa. Tästä on yli 10v. ja se oli viimeinen kerta kun puhuin äidille.

Mieheni itki onnesta, kun ensi kertaa kerroin hänelle rakastavani häntä. 

Nyt 10 vuotta myöhemmin hän on sitten jo itse kuulemma rakastunut toiseen. Niin ne tunteet toisilla vaihtelee. :P

Mun eno tyttärineen kuoli kolarissa vuosia sitten. Se oli kauhea shokki koko suvulle, hautajaiset oli tunnelmaltaan jotain käsittämätöntä.. Toinen enoni, vanhin sisaruksista istui muistotilaisuudessa mun vastapäätä. Muistan ikäni, kuinka mies istui muuten ääneti ja liikkumatta, mutta kyyneliä tipahteli hänen takin rinnuksilleen tasaiseen tahtiin. 

Mies jäi ovelle itkemään, kun lähdin 5 kk ikäisten kaksosten kanssa pois. Olin rättiväsynyt ja yrittänyt monta kuukautta saada miehen ymmärtämään, että myös hän voisi tehdä jotain. En vaatinut valvomaa öitä tai vastaamaan syöttövuoroista vaan olemaan lasten kanssa, siivoamaan omat jälkensä, olemaan kotona.

Lopulta en jaksanut. Hankin asunnon, muuttoauton ja oman elämän. Mies jöi ovelle itkemään, että ei ymmärtänyt, että olin tosissani.Hänen mielestään meillä meni hyvin. Tosin eniten häntä varmaan kosketti se, että vein television menessäni.

Mieleenpainuvin tilanne oli kun näin peilistä itseni itkevän, Teppo Nummisen itkiessä 2006 Ruotsille hävityn Torinon olympiafinaalin jälkeen...

[quote author="Vierailija" time="21.09.2013 klo 15:25"]

Mies jäi ovelle itkemään, kun lähdin 5 kk ikäisten kaksosten kanssa pois. Olin rättiväsynyt ja yrittänyt monta kuukautta saada miehen ymmärtämään, että myös hän voisi tehdä jotain. En vaatinut valvomaa öitä tai vastaamaan syöttövuoroista vaan olemaan lasten kanssa, siivoamaan omat jälkensä, olemaan kotona.

Lopulta en jaksanut. Hankin asunnon, muuttoauton ja oman elämän. Mies jöi ovelle itkemään, että ei ymmärtänyt, että olin tosissani.Hänen mielestään meillä meni hyvin. Tosin eniten häntä varmaan kosketti se, että vein television menessäni.

[/quote]

Olet varmasti kokenut kovia ja päätös raskas, mutta tuo telkkari sai kyllä hymyilemään. Me naiset kyllä pärjätään aina :)

Toivottavasti sinulla menee jo paremmin, miten kauan tapahtumasta on aikaa ja miten teillä nyt menee?

Kun hyvästelimme ystäväni (miespuolinen) kanssa toisemme tietäen ettemme enää tapaa.

Hän kuoli seuraavalla viikolla.

Mies istui päivystyspoliklinikalla sänkyni vieressä itkemässä työvaatteissaan. Oli juuri ehtinyt sairaalaan saatuaan puhelun minulta, että vauvamme oli kuollut kohtuun. Siinä hän istui ja itki, kun odotimme kahdestaan potilashuoneessa, että minulta tullaan ottamaan verikokeita.

Mies itki lohduttomasti koko illan kun saatiin selville, että hartaasti odotetulla esikoisella on trisomia.Keskeytys seuraavana päivänä.

Tuosta aikaa pitkästi toistakymmentä vuotta, kaksi tervettä koululaista nyt mutta edelleen tuon illan muisto koskettaa.

Kun isäni kertoi, että hänellä on todettu syöpä, ja purskahti sitten hillittömään itkuun. Se oli todella outoa minulle, koska en ollut vielä kertaakaan nähnyt isäni itkevän vaikeissakaan tilanteissa ja olin sentään jo neljäkymmentä. En oikein tiennyt, miten lohdutella ja itsekin olin tietysti uutisesta järkyttynyt.