Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te, jotka ette aina ole haaveillet vanhemmuudesta, mutta hankitte lapsia...
16.09.2013 |
Minä en siis ole pienenä tai teininä ikinä oikein haaveillut äitiydestä enkä odota sitä elämänvaihetta mitenkään innolla. Kuitenkin koen painetta, että jossain vaiheessa niitä pitäisi hankkia. Vaikea oikeasti sanoakaan, pidänkö todella lapsista, koska en ikinä ole yksin tai edes kaverin kanssa hoitanut lasta.
Jotenkin ahdistaa se, ettei voisi matkustella vapaasti tai jos voisi, niin paikkoihin, joissa lapset kirkuvat ja lasten ehdoilla muutenkin, se mitä lomalta kaipaan - rauha ja rentoutuminen - eivät toteutuisikaan. Voisinko enää lukea rauhassa kirjoja, harrastaa, tehdä pitkiä päiviä töissä?
Osaan kuvitella, että tykkäisin leikkiä lasten kanssa ja opettaa heitä. Mutta jos nyt jo ajatus jokapäiväisestä kiukuttelusta, kirkumisesta, likaisuudesta jne. ahdistaa, voinko minä muuttua? Olen lukenut teidän ketjujanne täältä kuinka ahdistaa vaikean lapsen kanssa.
Onko teistä joku ollut kaltaiseni, päätynyt silti perustamaan perheen ja ollut siinä ihan oikeasti onnellinen? Et kaipaa vanhaa elämääsi enää?
Olen vasta 22, mutta pelkään jo, että kun kavereidenkin opinnot päättyvät, niin alkavat lisääntyä. En usko muutamiin vuosiin olevani valmis, jäänkö silloin kaveripiiristäni ulkopuolelle, kun muut voivat keskustella vauvojensa kehityksestä ja minä en tiedä niistä mitään...
Ahdistaa, näen tästä painajaisiakin. Alkaako se kello joskus tikittää minullakin?
Kommentit (51)
Ei alkanut kello ikinä tikittää minulla. 35-vuotiaana olin vaan jo ehtinyt tehdä niin paljon kaikenlaista, että ajattelin sama se menenkö tässä nyt 'teuraaksi' vai en. Mies kovasti toivoi lapsia.
Naisethan ovat paskaämmiä joka tapauksessa, saivatpa ne lapsia tai ei, jostain niitä aina haukutaan, niin että saman tien voi joka tapauksessa tehdä niin kuin itseä huvittaa.
Synnyttäminen ja vauvan saaminen oli upeaa. Tuli 2 lasta pienellä ikäerolla. Lapsiahan kyllä koko ajan rakastaa, mutta kyllä se pikkulapsivaihe on niin tauotonta puurtamista, että nimesin sen määräaikaiseksi itsemurhaksi. Ei lepoa päivällä eikä unta yöllä => ei pitkän päälle hyvä.
Nyt kun perushoitoa on huomattavasti vähemmän ja yhdessäoloa ja yhteistä tekemistä enemmän, elämä on taas ihanaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankin lapsen 33-vuotiaana miehen ja muiden sukulaisten painostuksesta. 7 vuotta myöhemmin en ole vielä lakannut katumasta.
Ratkaisu 1. Valitse hyvä mies.
Minulla osui puolisovalinta nappiin. Me jaamme vanhemmuuden täysin tasan. Kumpikin voi välillä tehdä pitkää päivää eikä urakehitys ole todellakaan kärsinyt, vaikka muksun teinkin. Olen paljon lapsen kanssa ja silti esimiesasemassa sekä opiskellut toisen tutkinnon. Myös mies on johtaja. Kun kumpikin on päättänyt, että oy pieniperhe ab futaa, tämä ei aiheuta ongelmia. Mies tietää, että jos minä joutuisin tekemään uhrauksia, hommasta tulisi katastrofi - ja päinvastoin.
Ratkaisu 2. Sopiva lapsimäärä.
Minulla on yksi lapsi eikä enempää tule. Olen itse ainoa lapsi ja enemmän se on ongelma muille kuin minulle. Olen hyvä yhden lapsen äiti, piste. Nyt kun lapsi on jo iso, me voimme tehdä oikeastaan mitä tahansa yhdessä, paitsi katsoa K 16 -elokuvia. Yhden kanssa on suht helppoa, kun alkuvaiheesta pääsee ohitse. Voisihan sisaruksista olla toisilleen seuraa, mutta toisaalta mistä sitä tietää.
Ratkaisu 3 - lapsen kanssa VOI matkustella
Matkustamisessa voi totta kai joutua tekemään kompromissejä. Mutta jos alusta asti totuttaa lapsen siihen, että kaikki saavat jotakin itseään kiinnostavaa, myös ne ei-lapsikohteet ovat edelleen meillä kohteina. Välillä mennään Legolandiin tai Disneylandiin (ovat nekin oikeastaan pirun hauskoja paikkoja) ja välillä sitten aikuiskohteisiin. Kun vähän näen vaivaa ja kaivan vaikkapa jonkun historiallisen kohteen taustoista tarinaa verellä ja suolenpätkillä höystettynä, mukula on aivan myyty. Siinä se on matkalaukun päällä matkustanut jo toistakymmentä vuotta - ihan parasta matkustusseuraa.
Eli tässä yhden naisen kertomus. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta, vaan ajattelin 27-vuotiaana asian siitä näkökulmasta, että kohta alkaa sarjat tuottaa kakkoslaatua, pakko hoitaa asia pois alta. Sitten syntyi lapsi ja sillä sekunnilla rakkaus.
Tsemppiä. Mutta muista se kohta 1. Siitä lähtee kaikki.
Minä en ole ollut vauvakuumeilija ikinä, mutta tein lapsen niinkin nuorena kuin 25-vuotiaana. Mieheni haaveili lapsesta, itse ajattelin, että vauvakuumetta on turha jäädä odottelemaan, joten tehdään se lapsi - tässä ja nyt. Elämämme oli tuolloin jo hyvin rauhallista ja vakiintunutta, joten mitään biletystä en jäänyt kaipaamaan, eikä vauva kyllä juuri mitään muuttanut. Oikeastaan vauvan kanssa tuli liikuttua paljon enemmän ihmisten ilmoilla kuin kahdestaan, jostain syystä. Olemme lapsen saatuamme matkustaneetkin enemmän kuin ennen lasta. Lapsemme oli alusta alkaen "helppo", nukkui hyvin (niin kotona, autossa, kylässä kuin vaunuissa), söi hyvin ja opittuaan liikkumaan oli rauhallinen, joten mitään tauotonta puurtamista en äitiydessä ole kokenut - tosin olenkin vain yhden lapsen äiti. Uskon, että ilman lastakin voi elää täyttä ja onnellista elämää, mutta itselleni äitiys on ollut vain positiivinen kokemus, joten jos yhtään mietit asiaa, niin kehottaisin kokeilemaan. Äitiys ei aina mene niin kuin AV:lla - voi mennä myös kuin Strömsössä. :)
Olen nyt 30 ja minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä erityisemmin ole pitänyt pienistä lapsista enkä kyllä hoitanutkaan niitä.
Nyt on pikkuhiljaa sisaruksilleni ja kavereilleni tulut/tulossa lapsia, ja joku kilkattaa nyt ovella. Se ei ole vauvakuume, se on kuumotus siitä, että jos haluan niitä lapsia joskus, pitä asiaa alkaa jo ajattelemaan.
Mitä jos en halua edes yrittää saada lasta, kadunko sitä joskus? Tai jos nyt heti nappaisi ja lapsi tulisi, olisinko siihen valmis?
En todellakaan tiedä, eikä sitää vauvakuumetta vaan ole vielä tullut. Lapsi "olisi ihan kiva", mutta en osaa ajatellakaan miten paljon se vaatii aikaa. (hölmösti sanottu, mutta ehkä ymmärrät pointin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minullakaan vauvakuumetta ole koskaan ollut, mutta olen aina halunnut lapsia.. Eiköhän se vauvakuume ole ihan legendaa.
Mulla ei koskaan ole ollut vauvakuumetta, en ole tuitutellut vauvoja/lapsia enkä ole ajatellut itseäni ikinä äitinä. Nyt olen kuitenkin viimeisiä viikkoja raskaana ja kyllä välillä tulee pieniä hetkiä kun tajuan, että lapsi tosiaan on tulossa ja tuntuu, että en ole sittenkään varma haluanko. Mutta kuitenkin ajattelen, että otetaan haaste vastaan ja katsotaan miten elämä lähtee rullaamaan uuden ihmisen kanssa.
Olen nyt 25v ja mies 28v ja hän on aina tiennyt, että haluaa lapsia. Jotenkin tuo sitten sai mutkin olemaan vähemmän ehdoton ja vuosi siinä meni, että lämpesin ajatukselle. Ei mulla vieläkään ole vauvakuumetta, kello ei tikitä enkä koe mitään elämää suurempia onnentunteita niin kyllä mä odotan, että lapseni tapaan.
Mies on enemmän innoissaan asiasta ja tiedän, että hänestä tulee loistava isä. Luulen, että hänestä tulee parempi isä kun mä sitten olen äitinä, ja se jotenkin helpottaa mua kun tiedän, että lapsi ei tosiaankaan jää vain mun kontolleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 19:51"]
Ratkaisu 3 - lapsen kanssa VOI matkustella
Matkustamisessa voi totta kai joutua tekemään kompromissejä. Mutta jos alusta asti totuttaa lapsen siihen, että kaikki saavat jotakin itseään kiinnostavaa, myös ne ei-lapsikohteet ovat edelleen meillä kohteina.
[/quote]
Totta kai voi. Se on sitten toinen juttu, onko se matkailu enää sen kaiken vekslaamisen, etukäteissuunnittelun, kompromissien ja kitinän arvoista. Sama pätee muihinkin aikuisjuttuihin, joita voi yrittää tehdä lasten kanssa. Onnistuu kyllä mutta jättää valjun vaikutelman.
No, kokemuksesi voi olla toinen. En vain halua ap:n ajattelevan, että lapsimatkailu on välttämättä ollenkaan samanlaista kuin aikuismatkailu.
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 19:29"]
Olen vasta 22, mutta pelkään jo, että kun kavereidenkin opinnot päättyvät, niin alkavat lisääntyä. En usko muutamiin vuosiin olevani valmis, jäänkö silloin kaveripiiristäni ulkopuolelle, kun muut voivat keskustella vauvojensa kehityksestä ja minä en tiedä niistä mitään...
Ahdistaa, näen tästä painajaisiakin. Alkaako se kello joskus tikittää minullakin?
[/quote]
Minulla ei alkanut. Olen nyt 37-vuotias, joten turvallisilla vesillä ollaan. Katson olevani mielettömän onnekas, kun en ole koskaan alkanut haluta omia lapsia. Elämä on todella hyvää juuri näin. Jos olisi tullut vauvakuumetta, en tiedä, olisinko osannut miettiä asiaa järjellä. Olisin hyvinkin voinut päätyä ratkaisuun, joka olisi ollut monella tapaa minulle huono.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut mullakaan vauvakuumetta ja ajatukset samanlaiset kuin AP:llä. En osaa sanoa, oliko syy vai seuraus, mutta 33-vuotiaana löysin miehen, jonka kanssa halusinkin lapsia. Älä mieti liikaa ja ahdistu turhasta, elä ja näe, mitä tapahtuu. :)
Kompromisseja joutuu varmaan aikuistenkin kesken tekemään, jopa silloin, jos matkustaa ihan yksin, sillä harvalla varmaan on rajaton budjetti ja määrättömästi vapaa-aikaa, jolla toteutta kaikki matkahaaveensa. Minusta matkailu lapsen kanssa ei merkittävästi eroa aikuismatkailusta, mutta riippuu toki siitä, mikä on aikuismatkan sisältö normaalisti. Meillä se on nähtävyyksiä ja muita mielenkiintoisia kohteita ja hyvää ruokaa ja tätä kaikkea löytyy lapsimatkaltakin...
T. Se toinen yhden lapsen äiti
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 20:14"]
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 19:51"]
Ratkaisu 3 - lapsen kanssa VOI matkustella
Matkustamisessa voi totta kai joutua tekemään kompromissejä. Mutta jos alusta asti totuttaa lapsen siihen, että kaikki saavat jotakin itseään kiinnostavaa, myös ne ei-lapsikohteet ovat edelleen meillä kohteina.
[/quote]
Totta kai voi. Se on sitten toinen juttu, onko se matkailu enää sen kaiken vekslaamisen, etukäteissuunnittelun, kompromissien ja kitinän arvoista. Sama pätee muihinkin aikuisjuttuihin, joita voi yrittää tehdä lasten kanssa. Onnistuu kyllä mutta jättää valjun vaikutelman.
No, kokemuksesi voi olla toinen. En vain halua ap:n ajattelevan, että lapsimatkailu on välttämättä ollenkaan samanlaista kuin aikuismatkailu.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ratkaisu 4 - tee niin kuin itse haluat, älä niin kuin koet muiden haluavan sinun tehdä.
Ahdistava ajatus, että lapsia pitäisi haluta "koska se kuuluu asiaan". Nyt 2010-luvulla ei enää tarvitse, joten turhaan stressaat asiasta. Jos biologinen kello oikeasti alkaa tikittää niin sitten voit toki punnita asiaa uudelleen.
Ja kyllä, lapset nimenomaan rajoittavat elämää noissa mainitsemissasi asioissa. Omaa aikaa pitää erikseen järjestää joka ikinen kerta kun sitä haluaa. En siis suosittele jos oikeasti olet niin itsenäinen kuin miltä viestisi perusteella kuulostat.
Eipä minullakaan ole koskaan ollut vauvakuumetta enkä lapsia ole varsinaisesti halunnut. Niitä tuli silti pari kappaletta hankittua lähinnä "koska niin kuuluu tehdä".
Toistaiseksi ei ainakaan ole vielä kaduttanut =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 20:20"]
Kompromisseja joutuu varmaan aikuistenkin kesken tekemään, jopa silloin, jos matkustaa ihan yksin, sillä harvalla varmaan on rajaton budjetti ja määrättömästi vapaa-aikaa, jolla toteutta kaikki matkahaaveensa.
[/quote]
Kummassakin matkailun tavassa joutuu tekemään kompromisseja (tosin toisessa paljon enemmän kuin toisessa). Kummassakin myös matkkustetaan lentokoneella ja asutaan hotellissa tai hostellissa. Siispä on samanlaista matkustaa lasten kanssa ja ilman lapsia. Ei taida nyt ihan mennä näin.
Mäkin ajattelin paljon etukäteen, että miten jaksan kiukuttelun ja kaiken ärsyttävän kanssa. Ei sitä tietenkään aina jaksakaan, mutta yleensä se menee kaiken sen muun mukana. Se oma lapsi on niin erityinen asia, että ne ärsyttävät puolet tuntuvat ihan erilaiselta kuin toisten ihmisten lapsiperhe-elämä ulkoapäin tarkasteltuna.
Aika tärkeää on mielestäni tunnistaa omat tarpeet ja oma jaksaminen. Itse en voisi ikinä ajatella lasten tekemistä pienellä ikäerolla!
Ei ole samanlaista matkustaa ilman lasta tai lapsen kanssa, mutta ei toinen ole toista huonompi vaihtoehto. Ainakaan yhden lapsen kanssa matkustaminen ei ole pelkkää kitinää ja kompromisseja, vaan oikeasti nautinnollinen tapa lomailla. Lapsiahan ei tarvitse tehdä AV-tyyliin kolmea kolmen vuoden sisään, vaan lapsiluvun voi jättää yhteen. Se on erinomainen kompromissi lapsettomuuden ja lapsiperhe-elämän välillä.
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 20:30"]
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 20:20"]
Kompromisseja joutuu varmaan aikuistenkin kesken tekemään, jopa silloin, jos matkustaa ihan yksin, sillä harvalla varmaan on rajaton budjetti ja määrättömästi vapaa-aikaa, jolla toteutta kaikki matkahaaveensa.
[/quote]
Kummassakin matkailun tavassa joutuu tekemään kompromisseja (tosin toisessa paljon enemmän kuin toisessa). Kummassakin myös matkkustetaan lentokoneella ja asutaan hotellissa tai hostellissa. Siispä on samanlaista matkustaa lasten kanssa ja ilman lapsia. Ei taida nyt ihan mennä näin.
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 20:36"]
Ei ole samanlaista matkustaa ilman lasta tai lapsen kanssa, mutta ei toinen ole toista huonompi vaihtoehto.
[/quote]
Tämä on subjektiivinen arvio. Minusta lapsen kanssa matkustaminen on selvästi huonompi vaihtoehto kaikin tavoin. Eikä tee edes tiukkaa.
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 20:36"]
Lapsiahan ei tarvitse tehdä AV-tyyliin kolmea kolmen vuoden sisään, vaan lapsiluvun voi jättää yhteen. Se on erinomainen kompromissi lapsettomuuden ja lapsiperhe-elämän välillä.
[/quote]
Erikoinen käsitys kompromissista. Itse ajattelisin, että lapseton elämä muuttuu lapsiperhe-elämäksi sillä siunaaman hetkellä, kun ensimmäinen mukelo syntyy. Elämä vanhempana on perustavanlaatuisella tavalla erilaista kuin elämä lapsettomana ihmisenä. Yksikin lapsi muuttaa omia arkea, arvoja, tavoitteita ja jopa identiteettiä.
Ehdin lukea vasta muutaman viestin kun olen nyt kiireessä, mutta kiitos paljon vastauksista! Luen kaikki ajan kanssa ja kyselen sitten lisää. Näyttäisi kuitenkin jakaantuvan mielipiteet, kaduttaako vai ei.
Se on minullekin ensisijaista, että mies on hyvä, luotettava ja osallistuva. Tällä hetkellä tapailen miestä, jolla on jo lapsi (lapsi on vielä pieni, järjestelyt lapsen äidin kanssa kunnossa, asuu äidin luona mutta isä tapaa lasta usein). En tiedä tulenko hyväksymään sitä ajatusta, etten saisi hänen kanssa ydinperhettä. Tuon lapsen takia erityisesti tämä paine osata tehdä päätöksiä - haluanko edes itse ikinä lapsia - tuli nyt vasten kasvoja.
Lapsen olen nähnyt vain kerran, ei puhu vielä, joten minun ja hänen välistä suhdetta ei ole tarvinnut selittää tai miettiä vielä sen kummemmin. Mies olettaa, että hyväksyn asian ajan kanssa.
Tuntuisi ikävältä erota hänestä, monia hyviä puolia, mutta tämä yksi ahdistaa kovasti.
Ja tosiaan maksimissaan kaksi lasta hankkisin - itsekin olen ainokainen, mutta pienenä kaipasin kaveria yhteisille reissuille. Sisarus olisi ollut kiva (toki hyvätkin puolensa, mistään ei tarvinnut kinastella, oli varaa harrastaa ja hankkia mitä halusi).
Onneksi valmistumiseni kestää vielä vuosia, ja voin perustella omien lasten hankkimattomuuden keskeneräisillä opinnoilla :)
ap
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="17.09.2013 klo 00:39"]
En tarkoittanut yksin olemista, tarkoitin, että silloin elämäni ilot tulisivat omalta osaltaan lapseni elämästä, hän pääsee ylioppilaaksi, valmistuu yliopistosta (?), tapaa miehen, saan lapsenlapsia....
[/quote]
Tätä kutsutaan omien lasten kautta elämiseksi. On hyvin mahdollista, että hypoteettinen lapsesi ei tee mitään näistä asioista, joiden arvelet tuovan elämääsi iloa. Lasten hankkiminen on valtava kosminen nopanheitto. Sitä peliä ei kannata pelata vain yksi lopputulos mielessään.