Lue keskustelun säännöt.
Vanhemmat eivät koskaan ota yhteyttä
25.08.2020 |
Onko tämä mielestänne tavallista?
Olen vähän päälle kolmekymppinen nainen. Jo yli kymmenen vuotta, ehkä kauemminkin, tilanne on ollut se että vanhempani eivät koskaan soita tai pyydä kylään tai ehdota mitään yhteistä tekemistä. Silloin tällöin käyn kylässä ja ovat sinällään kohteliaita ja noin, mutta sitten mitään ei taas koskaan kuulu ellen itse taas ota yhteyttä. Taas on mennyt monta kuukautta ilman mitään yhteydenpitoa. Jouluisin kyllä vierailen äidilläni (tämän toiveesta), jolloin hän on usein äkäinen kun on laittanut jouluruokia ym. Olen yrittänyt miettiä ja ehdottaa jos voisin auttaa, mutta ei hän halua apuakaan, tai tulla jouluksi vaikka minun luo.
Ehkei kolmekymppisenä asia ole niin ihmeellinen, mutta toisinaan minua vaivaa, kun näen ystävien ja puolison olevan tiiviisti tekemisissä perheidensä kanssa. Soittelevat usein ja vanhemmat ovat tosi kiinnostuneita myös aikuisista lapsistaan ja näiden elämistä. Itse pelkään olevani vain riesa ja velvollisuus enkä kehtaa ottaa yhteyttä kovin usein. Vanhempani ovat eronneet ja heillä on uudet perheet, ehkä sekin vaikuttaa? Ajattelen ehkä olevani sellainen "menneisyyden erhe" jonka he mielellään unohtaisivat. Välillä kuulen sivukautta miten isäni on viettänyt aikaa sukulaistensa ja serkkujeni kanssa ja silloin tulee myös kirpaiseva tunne, koska vanhempien erotessa ollessani lapsi käytännössä "menetin" isän puolen suvun, eikä minua ole enää pyydetty mihinkään.
Vai ehkä tämä on tyypillistä täällä Suomessa, missä perhesiteet ovat löyhemmät? Mitä ajatuksia tämä herättää, pitäisikö minun vain olla entistä aktiivisempi ja kärttää tapaamisia, vai hyväksyä etteivät vanhempani ehkä vain satu tykkäämään minusta tyyppinä, ei kai voi pakottaakaan näin aikuisena?
Kommentit (18)
Voisiko olla, että pitävät itsestäänselvyytenä, ja luottavat siihen, että sinä kyllä otat yhteyttä? Ja sitten vain odottavat aina että teet niin, kun ovat tottuneet siihen. Itselläni on täysin samanlainen tilanne ja epäilen tätä syyksi, kun välitkään vanhempiini ei ole mitenkään huonot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täti vaan kirjoitti:
Luultavasti vanhempasi joutuvat katumaan käytöstään sinua kohtaan sitten kun ovat yksinään jossain hoitolaitoksessa tai palvelutalossa. "Sitä saa, mitä tilaa", voisit silloin kuitata asian.
Niin, en tiedä, tavallaan he ovat välillä vähän tylyjä ja äreitä minua kohtaan, toisinaan taas ihan mukavia. Mutta todella etäisiä. Jos en pitäisi itse yhteyttä, yhteydenpito olisi nolla, paitsi jouluvierailukutsu äidiltä. En oikein osaa ottaa asiaa puheeksi heidän kanssaan. Luulen että jos tekisin niin, he vain tuijottaisivat ja räpyttäisivät silmiään eivätkä oikein ymmärtäisi mistä puhun. Usein kyllä mietin, onko minussa joku sellainen tosi vakava vika, jota en itse huomaa ja joka saa heidät karttelemaan minua. Yritän kyllä olla kohtelias ja ystävällinen, mutta heillä on aika ivallinen "huumori" ja kommunikaatio sellaista, että jos heittäytyy liian pehmoksi heidän seurassaan, he tekevät minusta nopeasti vitsin aiheen ja piikittelevät. Vaikea selittää. Koen vaan todella vaikeaksi kommunikoida emotionaalisesti heidän kanssa.
En silti osaa olla katkera tai haluta heille mitään pahaa. He ovat huolehtineet minut aikuisuuteen ja auttaneet lapsena ja nuorena aineellisesti tosi paljon. Mutta henkisesti tunnen olleeni ja lapsena jotenkin heitteillä. En ole kauheasti kiinnostanut heitä silloinkaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla, että pitävät itsestäänselvyytenä, ja luottavat siihen, että sinä kyllä otat yhteyttä? Ja sitten vain odottavat aina että teet niin, kun ovat tottuneet siihen. Itselläni on täysin samanlainen tilanne ja epäilen tätä syyksi, kun välitkään vanhempiini ei ole mitenkään huonot.
On kyllä paljon mahdollista. Ehkä he myös jotenkin ajattelevat, että minulla on omassa elämässä paljon sisältöä ja menoa eivätkä halua häiritä? En tiedä. Itsekin on vaikea analysoida omia tarpeitaan. En minä edes haluaisi ravata jatkuvasti kahvilla tai sellaista, mutta jonkinasteinen kuulumisten vaihto toisinaan olisi mukavaa. Ja ennen kaikkea ettei se aina olisi vain yhteen suuntaan... en ehkä kaipaa määrällisesti kovin kummallista yhteydenpitoa, vaan ennemmin sitä tunnetta että heitä jollain tasolla kiinnostaa elämäni. Ilmeisesti tarve vanhempien hyväksynnälle ei täysin katoa aikuisuudessakaan...
Ap
Sama mulla, myös siskon kanssa. Vastaavat kyllä jos otan yhteyttä, mutta itse eivät tee aloitetta koskaan.
Olin kahdeksan vuotta puhumatta äitini kanssa esimerkiksi aikanaan, ja asutaan sentään samassa kaupungissa. Ei minkäänlaista aloitetta kahdeksaan vuoteen. Sisko on asunut parhaimmillaan kilometrin päässä, mutta ei ole nähty yli kymmeneen vuoteen. Kukaan ei halua nähdä, tavata.
Joskus mietin, että minkä kuolemansynnin minä olen tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama mulla, myös siskon kanssa. Vastaavat kyllä jos otan yhteyttä, mutta itse eivät tee aloitetta koskaan.
Olin kahdeksan vuotta puhumatta äitini kanssa esimerkiksi aikanaan, ja asutaan sentään samassa kaupungissa. Ei minkäänlaista aloitetta kahdeksaan vuoteen. Sisko on asunut parhaimmillaan kilometrin päässä, mutta ei ole nähty yli kymmeneen vuoteen. Kukaan ei halua nähdä, tavata.
Joskus mietin, että minkä kuolemansynnin minä olen tehnyt.
Kuulostaa niin tutulta! Todella surullista omalla tavallaan.
Ap
Sama täällä, isä ja äiti ei ota yhteyttä saatika tule käymään vaikka väleissä ollaan. Mulla on sisaruksia joista vaan yksi veli soittelee ja minä soittelen tietty hänelle. Harmittaa mutta minkäs teet :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä muillakin, joilla on vastaava tilanne, häpeäntunnetta tästä? Joskus jos joku tuttava kysyy mitä vanhemmilleni kuuluu, tuntuu että menen ihan lukkoon häpeästä ja sopertelen vaan jotain ympäripyöreää. Kun en oikein tiedä heidän kuulumisiaan aina. Mutta on kiinnostavaa että sitä HÄPEÄÄ niin kovasti, miksi? Ehkä koska ajattelee, että se on niin epänormaalia, ettei ole lämpimät ja läheiset välit omiin vanhempiin, vieläpä ilman mitään syytä? Tai liittyykä häpeä siihen tunteeseen, että itsessä on oltava jotain vikaa, kun omat vanhemmatkaan eivät ole kiinnostuneita? Joka tapauksessa, se hävettää.
Ap
Voi kyllä, tuttua on. Isäni on kuollut ja äiti on juuri tuollainen kuvailemasi etäinen. En tiedä oikein mistä johtuu. Ehkä se on meidän perheen tapa toimia, että ei puututa muiden asioihin. Sisaruksien kanssa on myös etäiset välit. Vaikea lapsuus yhdistää, mutta ehkä siitä on halunnut päästä eroon elämällä mahd. itsenäisesti. Mieheni äiti soittelee melkein joka päivä. Tavallaan se aiheuttaa vähän kateutta, kun itsellä ei ole sellaista yhteyttä. Yritän itse olla lapsilleni osallistuvampi ja kiinnostua heidän asioistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä ap häpeä, olet arvokas omana itsenäsi. Luulen, että tuossa on jotain muuta takana, kun kerroit, että et koe lapsena ja nuorenakaan saaneesi kiinnostusta osaksesi.
Voi olla joku opittu käyttäytymismalli tai johtua vanhempiesi parisuhteen ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä muillakin, joilla on vastaava tilanne, häpeäntunnetta tästä? Joskus jos joku tuttava kysyy mitä vanhemmilleni kuuluu, tuntuu että menen ihan lukkoon häpeästä ja sopertelen vaan jotain ympäripyöreää. Kun en oikein tiedä heidän kuulumisiaan aina. Mutta on kiinnostavaa että sitä HÄPEÄÄ niin kovasti, miksi? Ehkä koska ajattelee, että se on niin epänormaalia, ettei ole lämpimät ja läheiset välit omiin vanhempiin, vieläpä ilman mitään syytä? Tai liittyykä häpeä siihen tunteeseen, että itsessä on oltava jotain vikaa, kun omat vanhemmatkaan eivät ole kiinnostuneita? Joka tapauksessa, se hävettää.
Ap
Yleisempää lienee että vain toinen vanhempi on etäisempi koska se toinen on ominut kaikki suhteet, mutta hyvä pitää mielessä, että virallisesti vanhemmuus päättyy lapsen täysi-ikäisyyteen, ja on voinut olla raskas velvollisuus, vaikka monet toki roikottaa mielellään hautaan saakka. Perheet on erilaisia ja niilläkin jotka pitää tiukasti yhtä, voi olla pinnan alla yhtä sun toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu täälläkin. Sen jälkeen kun muutin kotoa, olen ollut aikuinen ja saanut pärjätä omillani. Pyysin pientä taloudellista apua (paria kymppiä lainaan) jossakin ahdingossa, en saanut, ja päätin etten koskaan pyydä enää mitään. Kaikista loukkaavinta on ollut se, ettei minun kuulumiset kiinnosta. Eivät kyselleet opintojen etenemisestä, työpaikoista tai olenko terve. Myöskin tapaamisissa ollut sama, että juttelevat täysin merkityksettömiä asioita (esim. mitä heidän naapureilleen kuuluu, joita en ole koskaan edes tavannut). Jossain vaiheessa olin pohjalla avioeron, läheisen kuoleman yms. takia. Kerroin heille joutuneeni pitkälle sairauslomalle masennuksen takia. He eivät koskaan kysyneet asiasta mitään eivätkä kommentoineet millään tavalla.
Minua se hävettää, vaikka ei olekaan oma vika. Aiheesta on vaikea puhua. Tunnen myös pientä kateutta ihmisiä kohtaan, joilla on läheiset perhesuhteet.
Ja mä kun toivon, että vanhemmat unohtaisivat, että olen olemassa. Yhteydenpito tuntuu raskaalta velvollisuudelta aikuisiällä, kun haluaisi vain elää omaa elämäänsä ja toivoisi, että vanhemmat elävät rauhassa omaansa. Elämä on kuitenkin sitä yhtä ja samaa työntekoa, syömistä ja telkkarin tuijotusta. Ei siitä jaksa väkisin vääntää tarinaa kenellekään eikä jutella mitään joutavia. Kaikki energia menee siihen, että selviää omista velvollisuuksistaan - ei tässä jaksaisi enää muita "viihdyttää".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä ap häpeä, olet arvokas omana itsenäsi. Luulen, että tuossa on jotain muuta takana, kun kerroit, että et koe lapsena ja nuorenakaan saaneesi kiinnostusta osaksesi.
Voi olla joku opittu käyttäytymismalli tai johtua vanhempiesi parisuhteen ongelmista.
Kiitos kannustavista sanoista. Olet varmasti oikeassa ja se on helppo ajatella järjellä, mutta tunne on hankalampi juttu.
Harrastin lapsena soittamista ja löysin juuri vihkon, johon soitonopettaja merkkasi läksyjä ja terveisiä kotiin ja vanhemmat sitten soitonopettajalle takaisin terkkuja. Olin 2-3-luokkalainen tuolloin. Sielläkin oli useampi kohta, johon äitini oli kuitannut, että eivät nyt taas päässeet osallistumaan milloin mihinkin oppilaskonserttiin tai matineaan, muistan että kävin niissä itsekseni. Varmaan osassa oli ihan oikeasti työt esteenä tms, mutta ei varmaan kaikissa. Ei se oikeastaan haitannut, olin hyvä soittamaan ja pärjäsin itseksenikin ja open tuella, mutta voisin kuvitella että jos itselläni olisi lapsi, olisin innosta piukeana kuuntelemassa kaikki esitykset :D Tai ehkä en todellakaan, mistäs sen tietää kun ei lasta ole :)
Jos positiivista haetaan, niin ainakaan vanhempani eivät ole koskaan painostaneet minua mihinkään suuntaan. Olen saanut mennä omien kiinnostusteni mukaan, vaikka välillä onkin ollut irrallinen olo. Arvostan kyllä vapauttakin.
Joku myös kirjoitti, että vanhemmuuden vastuu loppuu lapsen aikuistumiseen ja näinhän se onkin. Jospa koko eroperheemme on vanhemmilleni tunnetasolla niin raskas asia, ettei sen ääreen tee mieli hakeutua. Ei sellaistakaan pakkoa pidä olla. Ovathan vanhemmatkin vaan ihmisiä jotka yrittävät tulla toimeen omine taakkoineen maailmassa.
Kiitos kaikille kirjoittaneille pohdinnoista.
Ap
On se surullista. Ei meilläkään ole mitään yhteyttä. Nuorenpana surinkin asiaa ja yritin puhuakkin tuntojani mutta ei siitä ollut hyötyä. Sukupolvieroja. Kun mietit omien vanhempiesi suhdetta vanhempiinsa. Oliko lämpimät välit?
Uskon että sinusta tulee hyvä, huomioiva ja välittävä vanhempi kun itse tiedät mistä jäit paitsi ja miten se satuttaa. Tuskin jatkat sukupolvien ketjua tässä asiassa.
Eipä ole munkaa vanhemmat läheisiä. Vaikka toivonut olen jo vuosia että äitini pitäisi yhteyttä koska ollut aina isää tärkeämpi. Ei ole silti niin tehnyt. En ole saanut tukea kun lapset oli pieniä, ei eron aikana koska 'olipa hyvä että erositte!'
Tukea olisin kaivannut varsinkin eron jälkeen, kun kärsin pitkään masennuksesta, sitä oli turhaa odottaa. Jopa tänäänkin olen toivonut äidiltä edes jotain viestiä, ei ole kuulunut.
Mistään negatiivisesta ei tietenkään saa kertoa, ei näköjään mistään muustakaan
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole munkaa vanhemmat läheisiä. Vaikka toivonut olen jo vuosia että äitini pitäisi yhteyttä koska ollut aina isää tärkeämpi. Ei ole silti niin tehnyt. En ole saanut tukea kun lapset oli pieniä, ei eron aikana koska 'olipa hyvä että erositte!'
Tukea olisin kaivannut varsinkin eron jälkeen, kun kärsin pitkään masennuksesta, sitä oli turhaa odottaa. Jopa tänäänkin olen toivonut äidiltä edes jotain viestiä, ei ole kuulunut.
Mistään negatiivisesta ei tietenkään saa kertoa, ei näköjään mistään muustakaan
Olen pahoillani. Meillä on sama juttu, että mistään vaikeuksista ei voi puhua, vanhemmat kiertävät aiheet ja ilmaisevat etteivät tahdo tietää, äiti ihan suuttuukin. Oikeastaan heitä ei ylipäätään kiinnosta kuunnella juttujani, mutta etenkin äitini haluaa itse puhua paljon, lähinnä televisio-ohjelmista tai omista tai työkaverien tekemisistä... olen siinä määrin lannistunut, etten enää yritä olla aloitteellinen keskustelussa. Nyökyttelen vaan ja myötäilen :D
Ap
Luultavasti vanhempasi joutuvat katumaan käytöstään sinua kohtaan sitten kun ovat yksinään jossain hoitolaitoksessa tai palvelutalossa. "Sitä saa, mitä tilaa", voisit silloin kuitata asian.