Olenko outo vai onko muitakin

Et ole outo, minusta tuntuu ihan samalle. Tässä ajassa tuntuu olevan kaikkkea ihan liikaa, en tiedä kuulostaako ymmärrettävälle. Monesti olen miettinyt että olen syntynyt väärään aikaan tähän maailmaan, niin usein on ulkopuolinen olo.

Ap taas. 

Tuo ulkopuolisuuden tunne on tuttua. En saa oikein mistään kiinni kun mikään ei tunnu omalta.

Jotenkin sitä tosiaan kaipaa jotain yksinkertaisempaa kuin tämä. Itselläni on kyllä eräs aikakausi joka tuntuu enemmän "omalta". 

Tätä asiaa on oikeasti tosi vaikea selittää. Ei oikein löydy vain sanoja.

Joo, mä olen tulevaisuudesta.

joo niinhän se on aina ennen vanhaan ollut paremmin, onpa asiaa katsottu mistä aikakaudesta tahansa. 

Tunnen samoin! Keskiajalle kuuluisin

Mä olen aina kokenut noin. Lapsena jo ajattelin, että minun kuuluisi kuulua erilaiseen aikaan. Olisin kaivannut aikaa, jolloin tyttö olisi saanut olla perinteisen tytön roolissa, ja nainen perinteisen naisen. En kokenut sopivani ollenkaan maailmaan, jossa myös tytön/naisen piti olla aktiivinen toimija ulkomaailmassa. Enkä oikein koe vieläkään. Unelmani olisi olla perinteinen kotiäiti jossain maatilalla. Vaan vanhanapiikana Helsingissä tässä elellään...

Minulla on ollut muunlaisia, vieläkin hullumpia ulkopuolisuuden tunteita. Yhdessä vaiheessa elämääni minua nimittäin vaivasivat ajatukset siitä, että kuulun aivan erilaiseen todellisuuteen kuin fyysinen :-o Kun olin rentona ajattelematta mitään, päähäni pulpahteli ikään kuin "muistoja" ajatuksia maailmasta jossa ei ole fyysistä materiaa joka olisi suhteellisen kiinteää, vaan materia oli jotenkin "nestemäistä", muovattavissa suoraan ajatuksilla. Esimerkiksi kun mielikuvittelin jonkun tilan, se syntyi silmieni eteen samantien, ja samoin ympäristöni vaihtoi väriä ja kuvia mielialojeni mukaan.

Joskus myös saatoin yhtäkkiä pelätä, että voisin muuttua ihan erinäköiseksi täysin yllättäen, niin ettei kukaan läheiseni tuntisi minua ja ihmiset pelästyisivät. Tiesin toki järjelläni että se on mahdotonta, mutta silti ajatus oli ahdistava. Samoni joskus tuntui että jos ajattelisin jotain paikkaa liian elävästi, voisin siirtyä sinne, ja tähän liittyi kummallinen tunne siitä että olinko siirtynyt paikkaan jossa oikeasti olen luonnollisesti vai jotenkin materialisoitumalla. Koko näiden kummien ajatusten ajan tiesin taustalla mitkä on tosimaailman lainalaisuudet ja että ajatukseni ovat hulluja, ja toimin ihan normaalisti kyllä.

Minäkään en tunne kuuluvani nykypäivän kiireelliseen maailmaan. Jatkuva paine olla parempi, kehittyä ym. ahdistaa välillä. Voisin hyvin kuvitella tekeväni esim. maatilalla navettahommia ilman nykyajan koneita. En ole laiska vaan pidän kovasta työstä vaikka se olisikin yksitoikkoista.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 09:39"]

Mä olen aina kokenut noin. Lapsena jo ajattelin, että minun kuuluisi kuulua erilaiseen aikaan. Olisin kaivannut aikaa, jolloin tyttö olisi saanut olla perinteisen tytön roolissa, ja nainen perinteisen naisen. En kokenut sopivani ollenkaan maailmaan, jossa myös tytön/naisen piti olla aktiivinen toimija ulkomaailmassa. Enkä oikein koe vieläkään. Unelmani olisi olla perinteinen kotiäiti jossain maatilalla. Vaan vanhanapiikana Helsingissä tässä elellään...

Minulla on ollut muunlaisia, vieläkin hullumpia ulkopuolisuuden tunteita. Yhdessä vaiheessa elämääni minua nimittäin vaivasivat ajatukset siitä, että kuulun aivan erilaiseen todellisuuteen kuin fyysinen :-o Kun olin rentona ajattelematta mitään, päähäni pulpahteli ikään kuin "muistoja" ajatuksia maailmasta jossa ei ole fyysistä materiaa joka olisi suhteellisen kiinteää, vaan materia oli jotenkin "nestemäistä", muovattavissa suoraan ajatuksilla. Esimerkiksi kun mielikuvittelin jonkun tilan, se syntyi silmieni eteen samantien, ja samoin ympäristöni vaihtoi väriä ja kuvia mielialojeni mukaan.

Joskus myös saatoin yhtäkkiä pelätä, että voisin muuttua ihan erinäköiseksi täysin yllättäen, niin ettei kukaan läheiseni tuntisi minua ja ihmiset pelästyisivät. Tiesin toki järjelläni että se on mahdotonta, mutta silti ajatus oli ahdistava. Samoni joskus tuntui että jos ajattelisin jotain paikkaa liian elävästi, voisin siirtyä sinne, ja tähän liittyi kummallinen tunne siitä että olinko siirtynyt paikkaan jossa oikeasti olen luonnollisesti vai jotenkin materialisoitumalla. Koko näiden kummien ajatusten ajan tiesin taustalla mitkä on tosimaailman lainalaisuudet ja että ajatukseni ovat hulluja, ja toimin ihan normaalisti kyllä.

[/quote]

Toi on kyllä mielenkiintoista. Jossakin toisessa ulottuvuudessa varmaankin on noin. Jospa sinä olet yksi heistä, maahan syntyneistä avaruusihmisistä?

Millainen olet noin muuten? Millä alalla? Oletko harvinaisen rakastava ihminen vai jotain muuta?

Minulla aika samanlaisia kokemuksia.En osaa oikein olla nykyihmisten tavoissa ja arvoissa mukana...Voitaisiinko vaihtaa ajatuksia

Itselläni sellainen olo ollut jo kauan! Kuuluisin 1800-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Kukaan ei tunnu käsittävän tätä ja koen olevani jotenkin ulkopuolinen. Jos tästä joskus mainitsen tulee vastaan vain kommentteja: "olisit ollu köyhä ja kuollut ennen 30 vuotta". Mutta ei. Kaipaan tanssiaisia, elegantteja pukuja, seurapiirejä, oikeita herrasmiehiä...

Unelmani olisi pukeutua ja elää kuin tuohon aikaan, mutta hulluna minua taidettaisiin pitää ;(

Löysin tämän vanhan ketjun. Minulla on  kaipuu vanhaan aikaan. Tykkäsin jo lapsena piirrellä linnoituksia ja mekkoja ja leikin "aarremetsää" ja tein "löytöjä" kallion onkalosta. Nykyään kuuntelen vanhaa musiikkia ja huomaan, että edelleen minua kiinnostaa tutkia vanhoja paikkoja ja lukea historiaa.