Lue keskustelun säännöt.
Eskarin poikien rajut leikit
25.08.2020 |
Mitä tehdä/miten toimia tai neuvoa lasta, jonka mielestä eskarin ulkoleikit ovat liian rajuja? On mukana poikaporukassa mutta haluaisi leikkiä jotain rauhallisempaa ja välillä muutakin kuin juoksu- ja huutamisleikkejä. Lähes kaikki muut pojat kuitenkin seuraavat yhtä tosi rajua adhd-tapaista, ja leikit menevät aina tämän pikku tyrannin mielen mukaan. Kaikki on aina juoksua, huutamista ja tönimistä.
Lapseni on rauhallinen tutkijatyyppi, ja haluaisi leikkiä jotain suunnitelmallisempaa ja hiljaisempaa muttei saa ketään mukaansa kun kaikki menevät tämän (itseään porukan johtajaksi kutsuvan) adhd:n mukaan.
Eskarin ulkopuolella meillå on oikein hyviä kavereita,, mutta olisi kiva jos eskarissa kun leikit olisi edes joskus mieluisia.
Kommentit (41)
Eipä siinä muu auta kuin aika. Samantyyppinen lapseni on jo kolmannella luokalla, ja joka vuosi on ollut työn takana löytää luokalta ne 1-2 samanhenkistä kaveria.
Paljon helpompaa on pikkuveljellään, joka meni nyt ekalle luokalle ja joka jo nujuaa välitunnit pallon perässä, vaikkei tuntenut ketään luokaltaan.
Mutta jokainen on omanlaisensa, ja vanhemman tärkein tehtävä on rakastaa lasta sellaisena kuin hän on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurissa joukoissa ei yksilöllä ole mitään merkitystä.
Ne jotka eivät joukkoon sopeudu, ovat aina marginaaliryhmää.
Kaikki koko yhteiskunnassa on suunniteltu ja tehty suurille joukoille, ns. keskimääräisille, standardi-ihmisille.
Ei tarvitse kuin katsoa esim. vammaisia. Miten vaikee on pyörätuoli potilaan kulkea ja päästä sisään jo erilaisiin palvelupisteisiin Suomessa.
Jos haluaa yksilöllisempää kasvatusta ja kouluelämää jälkikasvulleen, voisi harkita yksityiskouluja.
Useillä paikkakunnilla on esim. kristillinen koulu, jossa on erilaisia käytäntöjä ja oppimisjuttuja.
On myös perhepäivähoitajia, joissa hoito on erilaista kuin suurissa päiväkodeissa, ja yksityisiä päiväkoteja myös.
Voi olla, että eskarivuoden aikana porukka hajoaa pienemmiksi osasiksi, ja leikit eriytyvät. Voi olla myös, että lapsesi päätyy tyttöjen kaveriksi, jos ei viihdy poikaporukassa.
Jos kyseessä on oikeasti hyvä eskari, tytöt ja pojat integroidaan aikuisten ohjauksessa yhdeksi isoksi porukaksi esimerkiksi perinteisten pihapelien avulla. Tällaisesta toiminnasta on ainakin oman kokemukseni perusteella suurta apua sosiaalisten suhteiden muodostamisessa sitten koulussa. Jos opettajat ovat laiskoja näissä asioissa, voi olla että pojat juoksevat kuin ajokoirat koko vuoden ja tytöt pelaavat ”sä et saa leikkiä meidän kanssa” -peliä.
Vierailija kirjoitti:
Suurissa joukoissa ei yksilöllä ole mitään merkitystä.
Ne jotka eivät joukkoon sopeudu, ovat aina marginaaliryhmää.
Kaikki koko yhteiskunnassa on suunniteltu ja tehty suurille joukoille, ns. keskimääräisille, standardi-ihmisille.
Ei tarvitse kuin katsoa esim. vammaisia. Miten vaikee on pyörätuoli potilaan kulkea ja päästä sisään jo erilaisiin palvelupisteisiin Suomessa.
Jos haluaa yksilöllisempää kasvatusta ja kouluelämää jälkikasvulleen, voisi harkita yksityiskouluja.
Useillä paikkakunnilla on esim. kristillinen koulu, jossa on erilaisia käytäntöjä ja oppimisjuttuja.
On myös perhepäivähoitajia, joissa hoito on erilaista kuin suurissa päiväkodeissa, ja yksityisiä päiväkoteja myös.
No itse asiassa googlailin juuri eilen kristillisiä kouluja. Lapseni on painotetussa eskariryhmässä niin siitä luopuminen olisi sääli, mutta koulutaival on niin pitkä, että painotusta paljon tärkeämpää olisi, että hänellä on hyvä olla. Jos ei meininki siis muutu eskarissa, saatan siirtää hänet yksityiseen eskariin/kouluun. Tässä painoterussa ryhmässä kun porukka pysyy päiväkodista peruskoulun loppuun asti lähes samana.
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että eskarivuoden aikana porukka hajoaa pienemmiksi osasiksi, ja leikit eriytyvät. Voi olla myös, että lapsesi päätyy tyttöjen kaveriksi, jos ei viihdy poikaporukassa.
Jos kyseessä on oikeasti hyvä eskari, tytöt ja pojat integroidaan aikuisten ohjauksessa yhdeksi isoksi porukaksi esimerkiksi perinteisten pihapelien avulla. Tällaisesta toiminnasta on ainakin oman kokemukseni perusteella suurta apua sosiaalisten suhteiden muodostamisessa sitten koulussa. Jos opettajat ovat laiskoja näissä asioissa, voi olla että pojat juoksevat kuin ajokoirat koko vuoden ja tytöt pelaavat ”sä et saa leikkiä meidän kanssa” -peliä.
Tämä on vähän se mitä jännitän. Että jos lapsi ei teeskentele ja mukaudu koko ajan muiden leikkeihin, hän jää yksin.
Tykkää myös opiskelusta ja osaa jo lukea ja vähän laskeakin, mutta tällaisia taitoja ei poikien hierarkiassa oikein arvosteta. Olisi tosi tärkeää löytää samanhenkistä seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa joukoissa ei yksilöllä ole mitään merkitystä.
Ne jotka eivät joukkoon sopeudu, ovat aina marginaaliryhmää.
Kaikki koko yhteiskunnassa on suunniteltu ja tehty suurille joukoille, ns. keskimääräisille, standardi-ihmisille.
Ei tarvitse kuin katsoa esim. vammaisia. Miten vaikee on pyörätuoli potilaan kulkea ja päästä sisään jo erilaisiin palvelupisteisiin Suomessa.
Jos haluaa yksilöllisempää kasvatusta ja kouluelämää jälkikasvulleen, voisi harkita yksityiskouluja.
Useillä paikkakunnilla on esim. kristillinen koulu, jossa on erilaisia käytäntöjä ja oppimisjuttuja.
On myös perhepäivähoitajia, joissa hoito on erilaista kuin suurissa päiväkodeissa, ja yksityisiä päiväkoteja myös.
No itse asiassa googlailin juuri eilen kristillisiä kouluja. Lapseni on painotetussa eskariryhmässä niin siitä luopuminen olisi sääli, mutta koulutaival on niin pitkä, että painotusta paljon tärkeämpää olisi, että hänellä on hyvä olla. Jos ei meininki siis muutu eskarissa, saatan siirtää hänet yksityiseen eskariin/kouluun. Tässä painoterussa ryhmässä kun porukka pysyy päiväkodista peruskoulun loppuun asti lähes samana.
Useamman lapsen äitiyden kokemuksella minä sanoisin, että villejä lapsia löytyy sieltä painotusopetuksestakin, ja yksityisellä usein puuttuu resursseja ja taitoa tunnistaa ne, jotka tarvitsisivat diagnoosin ja kuntoutusta.
Kun mietin kolmea lastani ja heidän päiväkoti- ja kouluryhmiään, onnistuneen ryhmäytymisen isoin vaikuttava tekijä on kasvattajan persoona ja tahtotila.
Itse olin samanlainen lapsi (tai oikeastaan olen vielä aikuisenakin, eihän luonne muutu) ja viihdyin paremmin perhepäivähoitajalla kuin päiväkodissa. Tarharyhmän melu oli korviasärkevää ja koin siitä vilinästä hirveää stressiä. Mulle tuli migreeni 5-vuotiaana ja melko varmasti tiedän, että se johtui siitä päiväkodista, koska päänsäryt lakkasivat heti, kun pääsin perhepäivähoitoon. Siellä viihdyin hyvin. Olin onnellinen, että vanhempani kuuntelivat minua ja siirsivät minut muualle hoitoon. Ne päivät oli lapsen mielestä pitkiä ympäristössä, joka oli vastenmielinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa joukoissa ei yksilöllä ole mitään merkitystä.
Ne jotka eivät joukkoon sopeudu, ovat aina marginaaliryhmää.
Kaikki koko yhteiskunnassa on suunniteltu ja tehty suurille joukoille, ns. keskimääräisille, standardi-ihmisille.
Ei tarvitse kuin katsoa esim. vammaisia. Miten vaikee on pyörätuoli potilaan kulkea ja päästä sisään jo erilaisiin palvelupisteisiin Suomessa.
Jos haluaa yksilöllisempää kasvatusta ja kouluelämää jälkikasvulleen, voisi harkita yksityiskouluja.
Useillä paikkakunnilla on esim. kristillinen koulu, jossa on erilaisia käytäntöjä ja oppimisjuttuja.
On myös perhepäivähoitajia, joissa hoito on erilaista kuin suurissa päiväkodeissa, ja yksityisiä päiväkoteja myös.
No itse asiassa googlailin juuri eilen kristillisiä kouluja. Lapseni on painotetussa eskariryhmässä niin siitä luopuminen olisi sääli, mutta koulutaival on niin pitkä, että painotusta paljon tärkeämpää olisi, että hänellä on hyvä olla. Jos ei meininki siis muutu eskarissa, saatan siirtää hänet yksityiseen eskariin/kouluun. Tässä painoterussa ryhmässä kun porukka pysyy päiväkodista peruskoulun loppuun asti lähes samana.
Useamman lapsen äitiyden kokemuksella minä sanoisin, että villejä lapsia löytyy sieltä painotusopetuksestakin, ja yksityisellä usein puuttuu resursseja ja taitoa tunnistaa ne, jotka tarvitsisivat diagnoosin ja kuntoutusta.
Kun mietin kolmea lastani ja heidän päiväkoti- ja kouluryhmiään, onnistuneen ryhmäytymisen isoin vaikuttava tekijä on kasvattajan persoona ja tahtotila.
Tarkoitatko kasvattajalla minua vai päiväkodin henkilöstöä? Sitä juuri kyselinkin että mitä minä voisin tehdä, että lapsella olisi mukavampaa. Ja tosiaan ihan pienellä kynnyksellä en lähde vaihtamaan kun tiedostan kyllä että siinä voi mennä ojasta allikkoon. Ap
Meillä oli juuri samanlaista. Poika on fiksu ja rauhallinen, luki paljon. Muut eskarikaverit sellainen mölisevä maassa pyörivä lauma. Eihän sille mitään voinut, vietti ulkoilut yksin tai jutellen hoitajien kanssa.
Koulussa onneksi tuli useampikin pikku professori samalle luokalle ja sai hyviä kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli juuri samanlaista. Poika on fiksu ja rauhallinen, luki paljon. Muut eskarikaverit sellainen mölisevä maassa pyörivä lauma. Eihän sille mitään voinut, vietti ulkoilut yksin tai jutellen hoitajien kanssa.
Koulussa onneksi tuli useampikin pikku professori samalle luokalle ja sai hyviä kavereita.
Meillä juuri näin! Poika tykkää lukemisesta ja luonnontieteistä, on jo nyt todella hyvä esim matikassa. Tämä nykyinen eskariryhmässä seuraa kuitenkin mukana koko kouluajan, ekalla luokalla siihen vaan yhdistetään toinen painotettu ryhmä. Toivon todella, että kouluun tulisi samanhenkisiä luokkakavereita.
Itse kysyin eskarissa hoitajilta, miten eskaripäivä eroaa tavallisesta hoitopäivästä, joka alkaa vapaalla ulkoilulla ja 4 h myöhemmin on päivälepo. Vastaus oli, että ei mitenkään. Heillä ei ole mitään tavoitetta tehdä ulkoleikkien kaksituntisesta yhtään enempää kuin se on nyt, ei siis opetella pallonheittoa, pituushyppyä tms. (leikin varjolla tietenkin), vaan juosta kohkataan ympäriinsä, koska siten lapset purkavat energiaansa. Hiljaisille ja rauhallisille kuulemma tekee hyvää, että joutuvat mukaan (verbi on päivähoidon henkilöstön käyttämä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli juuri samanlaista. Poika on fiksu ja rauhallinen, luki paljon. Muut eskarikaverit sellainen mölisevä maassa pyörivä lauma. Eihän sille mitään voinut, vietti ulkoilut yksin tai jutellen hoitajien kanssa.
Koulussa onneksi tuli useampikin pikku professori samalle luokalle ja sai hyviä kavereita.
Meillä juuri näin! Poika tykkää lukemisesta ja luonnontieteistä, on jo nyt todella hyvä esim matikassa. Tämä nykyinen eskariryhmässä seuraa kuitenkin mukana koko kouluajan, ekalla luokalla siihen vaan yhdistetään toinen painotettu ryhmä. Toivon todella, että kouluun tulisi samanhenkisiä luokkakavereita.
Ap jatkaa... Mölisevä maassa pyörivä lauma kuvaa todella hyvin juuri näitä poikia! Ihmettelen että miten valtaosa voikin tykätä juuri näistä mölinäleikeistä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa joukoissa ei yksilöllä ole mitään merkitystä.
Ne jotka eivät joukkoon sopeudu, ovat aina marginaaliryhmää.
Kaikki koko yhteiskunnassa on suunniteltu ja tehty suurille joukoille, ns. keskimääräisille, standardi-ihmisille.
Ei tarvitse kuin katsoa esim. vammaisia. Miten vaikee on pyörätuoli potilaan kulkea ja päästä sisään jo erilaisiin palvelupisteisiin Suomessa.
Jos haluaa yksilöllisempää kasvatusta ja kouluelämää jälkikasvulleen, voisi harkita yksityiskouluja.
Useillä paikkakunnilla on esim. kristillinen koulu, jossa on erilaisia käytäntöjä ja oppimisjuttuja.
On myös perhepäivähoitajia, joissa hoito on erilaista kuin suurissa päiväkodeissa, ja yksityisiä päiväkoteja myös.
No itse asiassa googlailin juuri eilen kristillisiä kouluja. Lapseni on painotetussa eskariryhmässä niin siitä luopuminen olisi sääli, mutta koulutaival on niin pitkä, että painotusta paljon tärkeämpää olisi, että hänellä on hyvä olla. Jos ei meininki siis muutu eskarissa, saatan siirtää hänet yksityiseen eskariin/kouluun. Tässä painoterussa ryhmässä kun porukka pysyy päiväkodista peruskoulun loppuun asti lähes samana.
Useamman lapsen äitiyden kokemuksella minä sanoisin, että villejä lapsia löytyy sieltä painotusopetuksestakin, ja yksityisellä usein puuttuu resursseja ja taitoa tunnistaa ne, jotka tarvitsisivat diagnoosin ja kuntoutusta.
Kun mietin kolmea lastani ja heidän päiväkoti- ja kouluryhmiään, onnistuneen ryhmäytymisen isoin vaikuttava tekijä on kasvattajan persoona ja tahtotila.
Tarkoitatko kasvattajalla minua vai päiväkodin henkilöstöä? Sitä juuri kyselinkin että mitä minä voisin tehdä, että lapsella olisi mukavampaa. Ja tosiaan ihan pienellä kynnyksellä en lähde vaihtamaan kun tiedostan kyllä että siinä voi mennä ojasta allikkoon. Ap
Tarkoitan kasvattajilla päiväkodin työntekijöitä, niitä jotka konkreettisesti ohjaavat lapsia toimimaan ryhmässä ja olemassaolollaan hyväksyvät ryhmän pelisäännöt. Tämä on sellainen asia, johon vanhemman on aika vaikea vaikuttaa muuten kuin pienestä saakka hiljalleen ja pienin askelin totuttamalla lasta kaikenlaiseen epämukavuuteen. Koska epämukavaahan ryhmässä olo on, jos temperamenttipiirteet ovat tietynlaiset.
Toki vanhempi tekee pohjatyötä kaiken aikaa, lapsen syntymästä saakka. Lapsistani se, jolle on ollut vaikeinta tottua poikaporukassa rymyämiseen, on ollut ylipäätään hermostoltaan herkin. Hän on kokenut kivun kovimpana, kuumuuden epämukavimpana, äänet pahimpina, rokotukset sietämättöminä... sellaista ihmistä ei voi karaista, muttei häntä voi pullossakaan pitää. Ei auta kuin tasapainoilla jossakin siinä välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyiset kersat ei tiedä rajusta mitään. Meillä 70-80 luvuilla lapsuuteen kuului oikeasti hurjia huveja. Ns. hatkat missä tehdään jokin jäynä ja sitten juostaan täysillä karkuun. Joku jäi joskus kiinni ja sai iskuja. Se oli pelin henki ja joskus siitä tuli ihan itku.
Ei sitä mitään lopetettu kun sattui. Sitä vaan koitettiin olla ovelampia ja kovempia. Siitä olen aivan erillainen kuin sen ajan vanhemmat. Silloin oli ihan tavallista että lapsia lyötiin. Itse en periaatteesta lyö naisia tai lapsia. Sellainen on raukkamaista.
Ne kaikki hulluudet mitä tehtiin lapsina olisivat nykyään lasujen arvoisia. Monet temput luultavasti poliisi juttuja. Mua vanhemmilta olen kuullut vielä pahempia tarinoita. Sodassa kärsinyt isä kun otti viinaa niin koko muu perhe juoksi pakoon.
Jokin nykyisten lasten nujakointi missä tulee vähän mustelmia on lopulta pientä. Siitäkin oppii jotain kun sattuu. Parempi se on antaa vähän kolhia lapsena kuin kasvattaa pumpulissa. Elämä kun ei ikävä kyllä ole reilua eikä edes oikeudenmukaista.
Veikkaan että näiden teidän pikku professoreiden on loppujen lopuksi helpompi löytää se oma paras ystävä, kuin näiden maassa möyrivien mölyäjien (joihin oma ekaluokkalaiseni myös kuuluu). Ainakin itellä sellanen fiilis, että nää vilkkaammat resuajat ei loppujenlopuksi saa kehitettyä mitään kovin syvällistä ystävyyttä ainakaan vielä tässä vaiheessa kenenkään kanssa, vaan se leikki on nimenomaan vaan sitä fyysistä riehumista.
Vierailija kirjoitti:
Nykyiset kersat ei tiedä rajusta mitään. Meillä 70-80 luvuilla lapsuuteen kuului oikeasti hurjia huveja. Ns. hatkat missä tehdään jokin jäynä ja sitten juostaan täysillä karkuun. Joku jäi joskus kiinni ja sai iskuja. Se oli pelin henki ja joskus siitä tuli ihan itku.
Ei sitä mitään lopetettu kun sattui. Sitä vaan koitettiin olla ovelampia ja kovempia. Siitä olen aivan erillainen kuin sen ajan vanhemmat. Silloin oli ihan tavallista että lapsia lyötiin. Itse en periaatteesta lyö naisia tai lapsia. Sellainen on raukkamaista.
Ne kaikki hulluudet mitä tehtiin lapsina olisivat nykyään lasujen arvoisia. Monet temput luultavasti poliisi juttuja. Mua vanhemmilta olen kuullut vielä pahempia tarinoita. Sodassa kärsinyt isä kun otti viinaa niin koko muu perhe juoksi pakoon.
Jokin nykyisten lasten nujakointi missä tulee vähän mustelmia on lopulta pientä. Siitäkin oppii jotain kun sattuu. Parempi se on antaa vähän kolhia lapsena kuin kasvattaa pumpulissa. Elämä kun ei ikävä kyllä ole reilua eikä edes oikeudenmukaista.
Selväksi on tullut, että ennen oli kaikki pahempaa. Mutta mikä on sinun ratkaisusi, jos lapsella ei itsellään ole minkäänlaista halua kolhia itseään?
-ap.
Vierailija kirjoitti:
Veikkaan että näiden teidän pikku professoreiden on loppujen lopuksi helpompi löytää se oma paras ystävä, kuin näiden maassa möyrivien mölyäjien (joihin oma ekaluokkalaiseni myös kuuluu). Ainakin itellä sellanen fiilis, että nää vilkkaammat resuajat ei loppujenlopuksi saa kehitettyä mitään kovin syvällistä ystävyyttä ainakaan vielä tässä vaiheessa kenenkään kanssa, vaan se leikki on nimenomaan vaan sitä fyysistä riehumista.
Tuokin on erittäin hyvä pointti. Vanhemmasta varmasti tuntuu hyvältä nähdä oma lapsi juoksemassa siellä poikaporukan jatkona (tai vielä parempaa: ensimmäisenä), mutta oma ekaluokkalaiseni, joka on juuri tätä juoksijatyyppiä, ei taida muistaa vielä monenkaan luokkakaverinsa nimeä.
Mutta siitä nämä kaikki pienet eskarilaiset ja ekaluokkalaiset alkavat hiljalleen opetella itseään ja toisiaan ja sitä mitä kaveruus on. Pojilla urheilullisuus tarjoaa yhden väylän saada kunnioitusta ja kiinnostusta toisilta, mutta varmasti tietoviisaskin voi päästä samaan omilla keinoillaan. Kolhuilta ei kaveritaitojen opettelussa vältytä, ja usein ne henkiset kolhut ovat pysyvämpiä kuin fyysiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyiset kersat ei tiedä rajusta mitään. Meillä 70-80 luvuilla lapsuuteen kuului oikeasti hurjia huveja. Ns. hatkat missä tehdään jokin jäynä ja sitten juostaan täysillä karkuun. Joku jäi joskus kiinni ja sai iskuja. Se oli pelin henki ja joskus siitä tuli ihan itku.
Ei sitä mitään lopetettu kun sattui. Sitä vaan koitettiin olla ovelampia ja kovempia. Siitä olen aivan erillainen kuin sen ajan vanhemmat. Silloin oli ihan tavallista että lapsia lyötiin. Itse en periaatteesta lyö naisia tai lapsia. Sellainen on raukkamaista.
Ne kaikki hulluudet mitä tehtiin lapsina olisivat nykyään lasujen arvoisia. Monet temput luultavasti poliisi juttuja. Mua vanhemmilta olen kuullut vielä pahempia tarinoita. Sodassa kärsinyt isä kun otti viinaa niin koko muu perhe juoksi pakoon.
Jokin nykyisten lasten nujakointi missä tulee vähän mustelmia on lopulta pientä. Siitäkin oppii jotain kun sattuu. Parempi se on antaa vähän kolhia lapsena kuin kasvattaa pumpulissa. Elämä kun ei ikävä kyllä ole reilua eikä edes oikeudenmukaista.
Selväksi on tullut, että ennen oli kaikki pahempaa. Mutta mikä on sinun ratkaisusi, jos lapsella ei itsellään ole minkäänlaista halua kolhia itseään?
-ap.
Anteeksi, tämä yllä ei siis ollut ap! Yritin kirjoittaa ”ei-ap”, mutta tekstinsyöttö teki tepposet.
-Ei-ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli juuri samanlaista. Poika on fiksu ja rauhallinen, luki paljon. Muut eskarikaverit sellainen mölisevä maassa pyörivä lauma. Eihän sille mitään voinut, vietti ulkoilut yksin tai jutellen hoitajien kanssa.
Koulussa onneksi tuli useampikin pikku professori samalle luokalle ja sai hyviä kavereita.
Meillä juuri näin! Poika tykkää lukemisesta ja luonnontieteistä, on jo nyt todella hyvä esim matikassa. Tämä nykyinen eskariryhmässä seuraa kuitenkin mukana koko kouluajan, ekalla luokalla siihen vaan yhdistetään toinen painotettu ryhmä. Toivon todella, että kouluun tulisi samanhenkisiä luokkakavereita.
Ap jatkaa... Mölisevä maassa pyörivä lauma kuvaa todella hyvin juuri näitä poikia! Ihmettelen että miten valtaosa voikin tykätä juuri näistä mölinäleikeistä!
Ap ei tajua poikia. Mä olen paininut enimmillän jotain 6-7 kanssa. Osa oli omia ja loput kersojen kavereita. Lumisotia on käyty ja se painikin oli vaatteet päällä. Ei mitään pervoa. Pojat tarvii jotain fyysistä ja se on niistä kivaa. Aikuisena pitää tietenkin tajuta rajat ettei mene överiksi.
Lumikasassa leikittiin vuorenvalloitusta ja mä olin se heittelevä peikko. Kakarat oikein halusivat että heitä minut. Lumeen tippuu pehmeästi ja moni varmaan tuomitsee että liian rajua leikkiä. Sellaisesta lapset kuitenkin tykkää.
Nykyään kaikki niin aikuiset kuin lapset on mesmeroituneet tuijottamaan sitä oraakkelia. Toivon että joku päivä sieltä löytyy se viisaus. Tai voihan se olla että kaikki zompina tuijottavat on vain omista syistään jumissa siihen kapulaan?
Olen jutellut hoitajille, joiden mielestä lapsi viihtyy hyvin muiden leikeissä mukana. Kotona kuitenkin kertoo joka ilta ettei halua aina vaan huutaa ja juosta mutta on pakko jos meinaa pysyä porukassa.