Miten miehesi pärjäsi synnytyksessä?

En ottanut mukaan. Oli itse sitä mieltä että ei pärjäisi vaan saattaisi pyörtyä. Koin itsekin että hermoileva mies vain stressaisi minuakin, että joutuisin itse synnyttämisen lisäksi huolehtimaan miehen jaksamisesta.

Tottakai kannatti. Paras tuki silloin ja aina.

Oli touhottamassa ja hätäilemässä! Tietty kiva, että lapsen tapasi heti, se on hienoa. Mutta seuraava taitaa syntyä ilman miehen läsnäoloa. Otan doulan

Ei kovin hyvin, mutta en paljon odottanutkaan, koska tiesin hänen sairaalakammonsa. Hyvä isä hänestä on silti tullut. :)

Mieheni pyörtyi esikoisen synnytyksessä, toisen synnytyksestä jäi vapaahetoisesti pois.

Oikein hyvin. Piti kiinni kädestä ja taputti olkapäätä kun itkin kipujen takia. 

On edelleen hyvin iloinen siitä, että pääsi mukaan synnytykseen =)

[quote author="Vierailija" time="09.09.2013 klo 22:38"]

Mieheni pyörtyi esikoisen synnytyksessä, toisen synnytyksestä jäi vapaahetoisesti pois.

[/quote]

On teillä miehet!

[quote author="Vierailija" time="09.09.2013 klo 22:30"]

Kannattiko ottaa mukaan?

[/quote].

Olisi varmaan ollut tilanteessa loistava. Missasi päätapahtuman.  Joo oli nopea synnytys.

Joka kerralla on ollut mukana ja onneksi onkin ollut :)

Kai se jotenkin. En mä nyt oikein tiedä miten sen olisi pitänyt "pärjätä". Olisin kyllä selvinnyt synnytyksestä ilman miestäkin, mutta en olisi missään tapauksessa halunnut ekieltää häneltä niin suurta kokemusta.

Mies pelkää verta, piikkejä ja kaikkea mahdollista. Pitkin raskautta mietin oranki mukaan vai en. Päätin etten ota. Sairaalassa halusin miehen sinne ja hän tuli. Lähinnä istui tuolilla hiljaa, mutta pelkkä läsnäolo rauhoitti minua huomattavasti. Ja se ilme, kun vauva syntyi, se oli jotain niin upeaa. En jotenkin usko, että sitä samaa rakkauden määrää olisi ollut miehen katseessa jos olisi nähnyt vauvan vasta myöhemmin. Mies oli mukana myös toisessa synnytyksessä. Todellakin kannatti.

Ensimmäisessä pärjäsi hienosti, toisessa suorastaan upeasti. Muistutti hengittämisestä, auttoi avautumisessa, tuki suihkussa, silitti ammeessa, kiinnitti ja irroitti TENSin kun kätilö ei osannut jne. Henkilökuntakin kehui, että on todella harvinaislaatuisen hyvä tukihenkilö. Kätilöä ei tarvittu käytännössä mihinkään ja vuorokauden synnytyksessä kahdestaan oltiin 23,5 tuntia.

Kolmannen synnytys meni ihan yhtä hyvin, mitä nyt vaan nopeammin ja kätilöä ei tarvittu ollenkaan. Tai siis mies kutsui paikalle vasta kun lapsi oli jo sylissäni.

Mies siis otti asiakseen valmistautua tukihenkilön hommaansa, luki aiheesta, käytiin ylimääräisellä Bebesin kurssilla jne. Ihan puppua se ikuinen hokema, että "Ei siinä mies vboi paljon muuta kuin olla läsnä ja koittaa tukea." Kun kyllä se mies voi, synnyttää voi yhdessä jos motivaatiota löytyy. Mulla mies korvasi käytännössä koko sairaalan henikilökunnan ja kaikki kipulääkkeet. Harvinaisen miehekäs temppu.

No ei kai siitä kauheasti ollut hyötyä mutta ei haittaakaan. Mitä nyt narisi kehnoista oltavista kun ei hänelle oltu järjestetty sänkyä.

Hienosti pärjäsi! Alunperin hermoili, että ei varmaan uskalla tai halua tulla ollenkaan, mutta muutti mielensä, tuli mukaan ja oli avuksi. Suihkutteli mulle vettä ammeessa, piti kädestä, soitti kätilön paikalle tarvittaessa, tsekkasi supistuksia käyrältä ja ponnistuksen aikaan tsemppasi, leikkasi napanuoran, otti kuvia sitten kun oli jo jotain kuvattavaa, ei pyörtynyt eikä saanut traumoja. Mallikelpoinen isä siis. 

Huonosti. Hermoili itse niin paljon, ettei siitä mitään tukea ollut, päinvastoin aloin itse miettiä että mitenköhän se nyt pärjää jne... Olin kuvitellut että hän sitten pitäisi minua hyvänä siellä, hieroisi ja olisi kokoajan vieressä. Ei ollut, istui huoneen toisessa päässä ja pelasi ipadia... Hyvä jos koski kertaakaan. Ja kova oli kiire pois synnytyksen jälkeen, kun oli niin kamalaa ja väsytti niin paljon!

Jahas, mikäs tässä kommentissa noita alas päin peukkuja kerää?

[quote author="Vierailija" time="09.09.2013 klo 22:36"]

Tottakai kannatti. Paras tuki silloin ja aina.

[/quote]

Hyvin pärjäsi, vaikka itseään häntä etukäteen jännitikin. Pelkäsi nimittäin pyörtyvänsä. Minun mielestä miehen on oltava paikalla ja nähtävä oikeasti livenä koko tapahtuma...ymmärtää sitten paremmin miksi on vähän kipeä akka sitten kotioloissa. Itsehän sain liudan tikkejä ja jo pelkkä istuminenkin oli vaikeaa. Kyllä muuten mieheltä ymmärrystä ja hellyyttä löytyi, kun oli näkemässä meiningin synnytyssalissa.

Ei siinä mitään pärjäämistä ollut. Istui ja kulutti aikaa, katseli kun kärvistelin supistuksissa, jutteli kun pystyin siihen, piteli kuumavesipulloa, tuki hartioista kun ponnistin. Mutta noilla pienillä asioilla oli mulle henkisesti iso merkitys. Hänen läsnäolo antoi voimaa.

Lisäksi jouduin istukan irrotukseen leikkaussaliin, joten oli rauhoittavaa tietää, että mies oli vauvan kanssa.

Kai se ihan hyvin pärjäsi. Mulle riitti se, että oli läsnä, en tarvinnut mitään hieromisia tai tsemppaamista. Tosin kyllä mies jeesasi ponnistusvaiheessa pitäen toista jalkaa/työntämällä vastaan kätilön kanssa. Olennaisinta musta oli jakaa se lapsen syntymä miehen kanssa ja pääsihän tuo heti kylvettämään ja ihailemaan vauvaa kun itse vielä väänsin jälkeisiä. Kyllä se läsnäolo oli musta tärkeetä siinäkin mielessä jos kaikki ei menekään hyvin, ikävät uutiset olis ollut rankkaa kohdata ihan yksin.

Mies nukkui suurimman osan aikaa.

Vesisänky oli niin hyvä ja mies oli väsynyt kun rakensi taloa meille.

Herätin miehen kun avautumisvaihe oli ohi ja vauva alkoi tulla maailmaan.