Minkälaisesta elämästä haaveilit lapsena?

Muistan haaveeni. Minä usein iltaisin sängyssä kun ei nukuttanut haaveilin olevani liikenainen New Yorkissa. Niissä haaveissa kuljin elegantisti korkeissa korkokengissä ja hyvinistuvassa jakkupuvussa kiireisenä pitkin katuja, salkku kädessä. Perheestä tai talosta en koskaan haaveilltu vaan nimenomaan sellaisesta menestyksestä ja siihen liittyvästä ulkoasusta.

No, minusta tuli sitten kuitenkin ihan tavallinen Suomessa töitä tekevä konttorirotta ja perheenäiti, ja nyt tajuan että olen ihan liian erakko luonne että minusta mitään liikenaista voisi tullakaan. Haluan nypertää yksikseni kopissani jotain.

Halusin perustaa koiratarhan silloisen parhaan ystäväni kanssa ja halusimme asua yhdessä ja hankkia hevosiakin.

Halusin oman ison talon. Talossa piti ehdottomasti olla monta kerrosta. Tahdoin myös lapsia ja koiratarhan. Jo pienenä sanoin, että heti kun muutan kotoota pois, niin hankin koiran. 18 vuotiaana mulla oli oma koira. =)

[quote author="Vierailija" time="29.08.2013 klo 10:30"]

Mä muistan haaveilleeni siitä että asun rivitalossa, mun ovikellosta kuuluu joku hauska "ralli" (ei mikään tavallinen pimpom), mulla on lila kuplavolkkari johon on maalattu kukkia, töissä käyn jakussa ja mulla on salkku mukana, vapaa-ajalla harrastan paljon urheilua. Haaveilin äitiydestä. Haaveilin olevani maailman kärsivällisin äiti jolla on aina aikaa lapsille.

Melkein kaikki nuo meni vähän mönkään:) Oikeastaan ainut (ja tärkein) joka noista toteutui oli äitiys ja ehkä myös tuo urheiluosuus.

[/quote]

Mulla vähän samantapainen haave. Etenkin tuo kuplavolkkari-jakkupuku -osasto kuulosti korvaani tosi tutulta! Eli siis jonkinlainen halu olla "vakavasti otettava ammattilainen" ja kuitenkin samaan aikaan rennon boheemi. Omissa haaveissani olin kyllä naimisissa kuuluisan elokuvaohjaajan kanssa! :D

Eipä ihan realisoitunut. Tai no, ajelen pienellä kauppakassilla, käytän töissä ajoittain myös jakkupukua ja olen äiti, joten ei kai se nyt ihan hirveästi pieleenkään mennyt.

Minä haaveilin kuuluisuudesta. Haaveissani olin milloin missi tai huippumalli, milloin laulaja jonka tulkinta liikutti ihmiset kyyneliin. Nämä haaveet oli raju vastakohta elämäni todellisuudelle erittäin kiusattuna ja syrjittynä lapsena. Ehkä ne toi jotain psyykkistä tasapainoa, kun sai edes haaveissaan olla suosittu. Toisaalta, se taas masensi että tajusin haaveet mahdottomaksi oikeasti toteuttaa, kun olin lyhyt ja kummallisen näköinen (ei malliksi tai missiksi) enkä laulaakaan osaa.

Vuosi taisi olla jotain -87 ja olin tolkuttoman rakastunut Corey Haimiin. Aivan tohkeissani suunnittelin tulevaisuutta näyttelijänä Los Angelesissa.

Noh, ei siinä sitten ihan niin käynyt, mutta näin jälkikäteen nuoren varhaisteinin ajatusmaailma vaikuttaa niin hellyyttävältä...

Minulla olisi kolmostytöt. Niiden vaatteet olisivat muuten samanlaiset mutta kullakin olisi oma värinsä (muistaakseni punainen, sininen ja vihreä). Olisin kotiäitinä ja minulla olisi ruoka valmiina, kun mies tulisi töistä.

Minulla oli täysin identtinen haave kuin nro 10! Ja olin kanssa se luokin rumin, lihavin ja finninaamaisin (minulla alkoi finnit tulla jo 10 vuotiaana). Koin onneksi kiusaamista vain poikien taholta: minua haukuttiin rumaksi, läskiksi yms.

Vuosien mitätöinnistä, kiusaamisesta yms. muodostui huono itsetunto ja omanarvontunto, haaveilin olevani satumaisen kaunis, hoikka, ja lahjakas. Miehet palvoisivat minua, ja saisin ihailua ja rakkautta.

Kun arkielämässä sai jokapäivä muistutuksia kuinka ruma, vähäpätöinen, ja läski olen, niin mielikuvitusmaailmassa sai olla kaikkea sitä, mitä kaipasi omalle mitättömyyden ja rumuuden kokemuksen jälkeen. Se antoi voimaa jaksaa arkea.

Halusin pitkään olla opettaja ala-asteella. Oikeen muita haaveita en muista.

Haaveet on syvältä! Kiellän itseäni ankarasti enää haaveilemasta yhtään mistään.

[quote author="Vierailija" time="29.08.2013 klo 11:11"]

Haaveilin siitä että olisi ihminen jolle minä olisin ykkönen/tärkein. Lisäksi haaveilin normaalista perhe-elämästä ja kodista. Muita isoja haaveita en muista.

Ei ehkä ihan normikauraa lapsen näkökulmasta, mutta kertonee jotain lapsuudestani ja nuoruudestani.

Tuo ensimmäinen haave, että olisin jollekin se tärkein iski tajuntaani n. 6v:na, kun äiti oli yötöissä ja isä lähti baariin ja jäin siskopuoleni kanssa kaksin kotiin. Muistan sen turhautuneisuuden tunteen, kun katsoin ikkunasta kun isä lähti ja tiesin etten voisi tehdä asialle mitään. Toivoin että joskus elämässäni olisin jollekin ihmiselle se tärkein.

Toinen haave normaalista perheestä tuli 11-12v:na jonkun aikaa vanhempien avioeron jälkeen. Kadehdin kaverien perheitä, joissa vietettiin aikaa yhdessä ja piti olla joskus kotonakin. Meillä yh-äiti ei varsinaisesti asunut kotona, kävi vain aina jonkun päivän välein. Siskoni oli poikakaverinsa kanssa ja minä sain olla miten olin, mutta ihan yksin. Juhlapyhät olivat erityisen vaikeita jonkun vuoden myöhemmin.

No minä olen saavuttanut lapsuuteni haaveet. Toisaalta nuo haaveet olivat tärkeitä tavoiteltavia asioita, joita jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Monelle ehkä normaalia ja itsestäänselvyyksiä elämässä, minulle ne olivat lapsena haaveita.

[/quote]

Mulla vähän sama. Kerran n.7 vuotiaana lähdin hakemaankin isää baarista kotiin kun häntä ei kuulunut.

Samoin kadehdin kaverien perheitä jotka näyttivät niin onnellisilta.

Taisin koko kouluiän haaveilla kuolemasta, mutta vasta 16-vuotiaana yritin asialle tehdä jotain. En onnistunut, vaikka lähellä olikin. Elvytys onnistui, mistä olen nykyään joskus todella kiitollinen, ja joskus sitten taas vituttaa yli kaiken etten silloin saanutkaan kuolla.

Omituista, mutta en pysty muistamaan, että mulla lapsena olisi ollut mitään ton tyyppistä haavetta. Oli aika, että halusin olla ballerina ja aika, jolloin halusin olla taiteilija, mutta ei mulla tuollaisia elämään liittyviä haaveita ollut.

Joskus lukioikäisenä ajattelin, että haluan olla yksinhuoltajaäiti yhdelle lapselle, jotenkin ajatus kokonaisesta perheestä tuntui pöljältä.

Haaveilin siitä että olisi ihminen jolle minä olisin ykkönen/tärkein. Lisäksi haaveilin normaalista perhe-elämästä ja kodista. Muita isoja haaveita en muista.

Ei ehkä ihan normikauraa lapsen näkökulmasta, mutta kertonee jotain lapsuudestani ja nuoruudestani.

Tuo ensimmäinen haave, että olisin jollekin se tärkein iski tajuntaani n. 6v:na, kun äiti oli yötöissä ja isä lähti baariin ja jäin siskopuoleni kanssa kaksin kotiin. Muistan sen turhautuneisuuden tunteen, kun katsoin ikkunasta kun isä lähti ja tiesin etten voisi tehdä asialle mitään. Toivoin että joskus elämässäni olisin jollekin ihmiselle se tärkein.

Toinen haave normaalista perheestä tuli 11-12v:na jonkun aikaa vanhempien avioeron jälkeen. Kadehdin kaverien perheitä, joissa vietettiin aikaa yhdessä ja piti olla joskus kotonakin. Meillä yh-äiti ei varsinaisesti asunut kotona, kävi vain aina jonkun päivän välein. Siskoni oli poikakaverinsa kanssa ja minä sain olla miten olin, mutta ihan yksin. Juhlapyhät olivat erityisen vaikeita jonkun vuoden myöhemmin.

No minä olen saavuttanut lapsuuteni haaveet. Toisaalta nuo haaveet olivat tärkeitä tavoiteltavia asioita, joita jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Monelle ehkä normaalia ja itsestäänselvyyksiä elämässä, minulle ne olivat lapsena haaveita.

[quote author="Vierailija" time="29.08.2013 klo 11:11"]

Haaveilin siitä että olisi ihminen jolle minä olisin ykkönen/tärkein. Lisäksi haaveilin normaalista perhe-elämästä ja kodista. Muita isoja haaveita en muista.

Ei ehkä ihan normikauraa lapsen näkökulmasta, mutta kertonee jotain lapsuudestani ja nuoruudestani.

Tuo ensimmäinen haave, että olisin jollekin se tärkein iski tajuntaani n. 6v:na, kun äiti oli yötöissä ja isä lähti baariin ja jäin siskopuoleni kanssa kaksin kotiin. Muistan sen turhautuneisuuden tunteen, kun katsoin ikkunasta kun isä lähti ja tiesin etten voisi tehdä asialle mitään. Toivoin että joskus elämässäni olisin jollekin ihmiselle se tärkein.

Toinen haave normaalista perheestä tuli 11-12v:na jonkun aikaa vanhempien avioeron jälkeen. Kadehdin kaverien perheitä, joissa vietettiin aikaa yhdessä ja piti olla joskus kotonakin. Meillä yh-äiti ei varsinaisesti asunut kotona, kävi vain aina jonkun päivän välein. Siskoni oli poikakaverinsa kanssa ja minä sain olla miten olin, mutta ihan yksin. Juhlapyhät olivat erityisen vaikeita jonkun vuoden myöhemmin.

No minä olen saavuttanut lapsuuteni haaveet. Toisaalta nuo haaveet olivat tärkeitä tavoiteltavia asioita, joita jokaisella ihmisellä pitäisi olla. Monelle ehkä normaalia ja itsestäänselvyyksiä elämässä, minulle ne olivat lapsena haaveita.

[/quote]

Ja oli vielä yksi konkreettinen haave, nimittäin koira. Pidin lapsena todella paljon koirista (kosketuksen ja läheisyyden vuoksi), mutta en saanut koiraa. Haaveilin että otan koiran kun asun itsekseni. No sen sitten toteutinkin, kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini (miehen kanssa yhteiseen) ja sen jälkeen koiria on ollut enemmänkin.

Ihana kuulla että sun tarina päättyi noin onnellisesti!

ap