Onko sinun helppo luopua ihmisistä?

up

“I don’t chase after anyone, If you wanna walk out of my life, then I’ll hold the fucking door open for you.”

Olen juuri alkanut oppia, että niinkin voi tehdä. Voin päättää itse, kenen kanssa vietän elämäni hetkiä. Jos joku on enemmän taakka kuin ilo, saa mennä.

on.

Ei ole ystäväsi jos hylkää, sori. Minä olen luopunut monesta ihmisestä juuri sen takia kun eivät seiso rinnalla silloin kuin pitäisi. Ei tunnut pahalta, jälkikäteen huomannut varsinkin, että ovat olleet vain silloin "ystäviä" kun ovat itse apua tarvinneet ja kun heille on sopinut, eli kun ei parempaa tekemistä.

Olen herkkätunteinen ihminen, joten olen itsekkin yllättynyt siitä, kuinka helppoa on parista aikoinaan hyvästäkin ystävästä ollut luopua. Toinen pimahti petturimiehen myötä ja avioero oli lähellä ja toisesta tuli taas tuli niin koomisen ylimielinen, että loppujen lopuksi ei kauheasti harmittanut. En tarvitse sellaisia ystäviä. :)

On, kaikenmaailman kavereista on. Ystävistä ei, mutta ne hylkääkään.

Pitää oppia erottamaan, kuka on vaan joku kaveri ja kuka on oikea ystävä.

Ystävästä voi olla erossa vaikka viikkoja, vaikka vuosia, silti ystävyys säilyy.

Kavereista kyllä, joo, ja ystävistäkin, vaikka heidän kohdallaan tietenkin miettii enemmän, mitä heille kuuluu ja kaipaa sitä tapaamista. En näe viilentyviä välejä tai harventunutta yhteydenpitoa hylkäämisenä, vaan mielestäni niin se elämä vaan menee, että joskus ollaan enemmän yhteyksissä, joskus vähemmän. Kaikilla on se oma elämänsä, siinä ne omat touhunsa, ja jokaisella on oikeus päättää miten aikansa käyttää ja mitä ihmisiä silloin tapaa. Minä olen ilmoittanut kavereilleni, että en harrasta mitään loukkaantumisia, suuttumisia ja syyllistämisiä, ja jos ei olla pitkään aikaan oltu yhteydessä, sitä ei tarvitse kummankaan pahoitella, ja minua ärsyttää hirveästi, jos joku alkaa selitellä miksi ei ole soitellut tms. Soittaa tai ei, pääasia että kaveri elää elämäänsä ja on toivottavasti onnellinen. 

Minä en siis alunperinkään näe ystävyyssuhteita kovin staattisina ja pysyvinä, vaan niiden läheisyys ja intensiivisyys riippuu usein jaetusta elämäntilanteesta tai kiinnostuksen kohteista, ja nämä muuttuvat elämässä monen monta kertaa.

Jos susta ap tuntuu pahalta, koeta ajatella että ystävälläsi on nyt muita asioita mielessä. Hän ei ehkä koe, että osaisi/haluaisi jakaa niitä asioita sinun kanssani. Niin se vaan joskus menee. Keskity viettämään aikaa muiden ihmisten kanssa, ja anna ystävällesi aikaa soitella sitten kun hänestä siltä tuntuu, jos joskus sattuu tuntumaan. Et voi tietää, mitä hän ajattelee tällä hetkellä sinusta ja kaverisuhteestanne, joten turha arvailla ja sillä lailla pahentaa omaa oloaan.

Kyllä. Olen joutunut luopumaan monista ihmissuhteista. Parisuhteista etupäässä. Mutta myös ystävistä. Enkä ole katunut.

Kyllä. Olen joutunut luopumaan monista ihmissuhteista. Parisuhteista etupäässä. Mutta myös ystävistä. Enkä ole katunut.

Kirjoitit asiaa nro 5, pitkälti noin mietin, mutta silti kaihertaa kun eräs ystäväni harvoina tapaamiskertoina kehuskelee kuinka paljon väkeä hänen luonaan on viime aikoina kyläillyt ja kuinka hän pitää yhteyttä sen ja tuon perheen aikuisiin ja lapsiin. Minua ja lapsiani hän ei ole kutsunut luokseen vuosiin eikä koskaan osoita kiinnostusta lasteni kuulumisiin. Ja hän on sentään monen vuosikymmenten takainen ystävä, miksi hän haluaa pahoittaa mieltäni? Hän kuitenkin itse ehdottaa tapaamisia jossakin kahvilassa, ja minä saan sitten kuunnella hänen vilkaasta seuraelämästään ja itsekehustaan, kuinka suosittu hän on ystäviensä keskuudessa. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että minun on luovuttava hänestä oman hyvinvointini tähden, ei ole terveellistä olla pahoilla mielin tapaamisten jälkeen...ihmisen on varmaan hyvä oppia luopumaan.

Erittäin vaikeaa on luopua. Olen kai läheisriippuvainen, kun roikotan tosi myrkyllisiäkin ihmissuhteita elämässäni. 

No kyllä minuakin surettaisi tuollainen käytös, 8. Ei kuulosta siltä, että sinä tulisit nähdyksi ja kuulluksi noissa tapaamisissa. Minä tulisin tuollaisesta vihaiseksi tavalla, jota en osaisi rakentavasti ilmaista ja käsitellä, koska minusta tuollainen käytös on epäsuoraa aggressiivista käytöstä. Siis siitä huolimatta, tajuaako ystävä mitä tekee. Minulla olisi tuollaisista tapaamisista pitkään hankala olo.

Minulla itselläni on tapana idealisoida ihmisiä, ja pitkäkin ystävyyden jälkeen kieltäydyn helposti näkemästä heitä sellaisina kuin he ovat. Ihan siis, koska koen tarvitsevani sellaista maailmankuvaa, että jotkut ihmiset ovat hirveän viisaita ja taitavia, eivätkä suinkaan yhtä epävarmoja tässä elämässään kuin minä. Ja tietenkin silloin törmää ihmisiin, joista on hauska tulla nähdyksi sellaisina, ja siinä sitten ollaan kavereita. ;)  Usen pettymys kaveriin onkin vain sitä, että alan tuntea hänet paremmin ja näen hänet realistisemmin, mikä on oikeastaan suuri helpotus meille molemmille ja monen hyvän asian alku, hyvin usein ystävyys alkaa vasta sitten syventyä ja kehittyä. Ja joskus se hyvä asia on se, että välit viilentyvät ja annamme niiden viilentyä.  Siksi en ota kaverisuhteiden viilentymistä ja yhteydenpidon harvenemista niin raskaasti. Mutta tuollaista, että käytetään toista vaan jotenkin yleisönä, jolle esittää omaa elämäänsä (kuten kuvailit kaverisi tekevän) en minä ainakaan jaksaisi katselle. Siinä on jotain valheellista ja loukkaavaa.

Tsemppiä kovasti, mieti itseäsi ja sitä, että sinun pitää olla itsesi paras ystävä. Sekin on huolenpitoa itsestään, että uskaltaa suojella itseään ihmissuhteilta, joista ei saa mitään myönteistä. 

5

Ihan tosi suuri kiitos kympille! Kuvailit hyvin asiaa ja tuntemukisa, joissa olen rämpinyt. Lisään vielä, että tuo yleisönä olo on kovin kuluttavaa, ja sitten siihen liittyy voimakas ahdistus, että minä jään kaikesta paitsi. Olen aina tapaamisten jälkeen hirmuisen allapäin ja ihan surullinenkin, apea, eikä se mene ihan heti edes ohi. Sitten jään kelaamaan, miksi näin...Minun pitää nyt tosiaankin vaan luovuttaa ennen kuin uuvutan itseni tämän asian kanssa. Kiitos viisaista sanoistasi!

Ennen ei ollut helppo luopua. Nyt 7 seurustelusuhdetta takanapäin ja luopuminen on helpottanut kummasti. Nuorempana olisin rakastunut palavasti vaikka lyhtypylvääseen, jos se olisi osoittanut mulle huomiota. Nykysin pystyn melko helpolla eroamaan ja tätä myöten edelliset 3poikaystävää jätin taakse omasta tahdosta. Voin kuitenkin sanoa, että jos kukaan noista 3sta viimesimmästä olis ollu eka seurustelusuhde, niin olisin varmasti kuollu sydänsuruihin jos olis menny poikki. Nykyään on helppo vaan todeta ettei tule mitään tästä ja siirtyä eteenpäin.

Nyt juuri pari ystävyyssuhdetta katkolla. Toisen tuntenut ainakin 30v ja ollaan lapsiemme kummeja molemmin puolin. En tiedä enää tämän "ystäväni" ajatuksen juoksua, ei vastaa puheluihini, ei viesteihini. En ole utelemassa hänen elämänsä yksityiskohtia, haluaisin vain antaa kummilapselleni lahjan ja kertoa edes pintapuolisesti mitä mun elämääni kuuluu. Ei häntä kiinnosta. Joten päätin että saa olla, tilanne on valitettava vain ja ainoastaan hänen puolelta.

Toinen ystäväni kamppailee ilmeisesti oman pään sisäisen maailmansa kanssa ja on käyttäytynyt omituisesti jo pitkään. Hän haluaa nuorten huomiota, on katkera ja pahansuopa. Ei soita, ei pyydä kylään, ei tule kylään vaikka häntä kutsun, ei vastaa puheluihin....jotenkin niin omituista ja lapsellista...juu, tämä nainen on 40+! 

En mä jaksa vatvoa tuollaisten ihmisten sielunelämää mitenkään, saavat mennä ja elää elämäänsä miten parhaiten näkevät. Päästän omalta puoleltani irti, koska osaan sen tehdä ja elämäni jatkuu.

up

Luopuminen on ollut helppoa siitä asti, kun laskin irti kaikista odotuksista tätä maailmaa kohtaan. Tänään luovun lapsestani, sekavin tuntein mutta vahvalla tahdolla. Yhden ihmisen elämä ei riitä kaikkeen, ei pysty kaikkeen. Moraalikäsitys on kulttuurista riippuva, työmuurahaiset pitävät yhteiskunnan pystyssä mutta osaavatko ajatella? Paljon ihminen sietää ennenkuin luopuu, lopulta huomaa että luopuminen oli usein paras ratkaisu.

Ps. Minusta ystävyys ei mene siksi että se on ns. tauolla tai ystävä hylännyt. Pitäisi katsoa asiaa pidemmällä aikavälillä ja todeta, että ehkäpä tapaatte eläkeiässä uudestaan ja lähdette vaikka maapalloa kiertämään, olette silloin kuin ennenkin. :)

Kaikesta muusta voin luopua, kunhan edes yksi ihminen säilyisi elämässäni. Ylimääräistä tavaraa en enää tarvitse, asunnon tilalle löytyy aina uusi, jouduin luopumaan unelmieni työyhteisöstä, terveydestäni, rahaa minulla ei paljoa enää ole, miesystäväni kuoli, paikkakuntaa olen vaihtanut monesti työn ja opiskelujen takia, vanhempani ovat kuolleet, pari ystävääni ovat kuolleet ja parilla ystävälläni on syöpä, lemmikkieläimistäni olen joutunut luopumaan monesti. Ainoa asia joita haluaisin ehdottomasti säilyttää ovat elämääni tällä hetkellä kuuluvat ihmiset: sukulaiset, ystävät ja työkaverit. Olen joutunut luopumaan monista entisistä ystävistäni, muutot paikkakunnalta toiselle tai elämäntilanteiden muuttumiset ovat aiheuttaneet sen, että joskus ystävyys vain haihtuu pois. Oikeastaan ainoa asia mitä elämääni tarvitsen, on se että elämääni kuuluisi edes yksi nykyinen ystäväni. Olisi joku hyvä, tuttu, turvallinen ja luotettava ihminen, jonka kanssa voisi jutella, vaihtaa ajatuksia, mennä yhdessä erilaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin, kokea yhdessä asioita ja voisin tuntea etten olisi aivan yksin. Jos saisin sen yhden ihmisen edes pitää, sillä kaikesta en halua luopua.

Olen ujo ja hiljainen ihminen, mutta onneksi yleensä myös iloinen, positiivinen, valoisa ja avoin sitten, kun johonkin ihmiseen tutustun. Olen aikuisiällä saanut monia ystäviä ja osan kanssa ystävyys on säilynyt. Mutta elämäni on ollut viimeiset 12 vuotta ollut kriisiä kriisin perään ja olen menettänyt monta läheistä ihmissuhdetta ja muuta tärkeää asiaa. Kaikki muut asiat voin menettää, mutta ihmissuhteista haluan jotkut säilyttää. Jos menettäisin kaikki nykyiset tärkeät ihmissuhteeni, voisi elämäni olla jo ylivoimaista. Olen kaikille elämäni tärkeille ihmisille kertonut että olen heistä kiitollinen ja että he ovat minulle tärkeitä, tärkeämpiå kuin elämä itse. Pelkään, että jos joutuisin luopumaan kaikista nykyisistä ihmissuhteistani, elämästäni katoaisi kaikki mielekkyys, usko, toivo ja rakkaus. Parisuhteessa en ole enkä luota miehiin niin paljoa, että mahdollinen uusi parisuhde voisi sukulaiseni, nykyiset ystäväni ja työkaverini korvata. En tiedä olenko läheisriippuvainen, kun en halua elämäni ihmisistä luopua? Vai johtuuko se siitä, että elämäni myllerryksissä oppinut huomaamaan nykyisten ystävien, työkavereiden ja sukulaisteni arvon? Ilman heitä en olisi jaksanut edes tähän asti. Silloin kun elämässä on ollut vaikeaa, ei varmaan pysty kaikista nykyisistä ihmissuhteista luopumaan. Jos sen joutuu kuitenkin tekemään, niin vaarana on, että luopuu myös elämästään.