Te, joilla on epänormaali isä- tai äitisuhde

Mikä on epänormaalia?

Vierailija kirjoitti:

Mikä on epänormaalia?

Sellainen suhde, joka ei toimi tavanomaisten hyvien suhteiden mukaan, esim. lapsi ei ole yhteydessä vanhempiinsa. Esim. sellaisesta syystä, että vanhempi on ollut henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen. Ap

Juuri irtautumassa. Ainoa mahdollisuus olla täysin erossa ilman mitään kontaktia. Yritin ylläpitää välejä lasten vuoksi mutta ei ole mahdollista.

Täysi-ikäinen olen ollut jo yli puolet elämästä

Minulla on kummalinen suhde vanhempiini, ovat melko tunnekylmiä, ei ole herunut empatiaa. Isäni on ollut kaupungin kovapalkkaisimpia miehiä ja äitini omistaa maatilan. Rahaa on aina ollut melko hyvin, mutta muuten olen kasvanut persoonallisuushäiriöisten parissa. Isäni ollut lastenkodissa ja kasvanut köyhyydessä, äitini taas vanhemmat nähneet sodan ja ehkä siksi äitini on niin outo. Kiroilu ja huutaminen olleet arkipäivää, sain lyönnin kun toin äitienpäivänä huonon arvosanan kotiin. Mua on vähätelty kotona paljon. Olisin saanut 15.v jo muuttaa pois kotona, mutta en muuttanut. Oli todella raskasta välillä kotona. Sairastin anoreksian ja äitini ei antanut minun syödä jogurtteja kaapista, kun olivat veljelleni. Multa on yritetty vaatia kympin arvosanoja(vanhempani monen laudaturin ylioppilaita) ja harrastuksiin pakotettiin. Kaikki mun kaverit olivat aina vääränlaisia, olisi pitänyt olla hienoista perheistä eikä matalapalkka-aloilta. Äitini lähtenyt jo nuorena työelämästä ja muuttui oudoksi, kaikenlaisia harhakuvitelmia oli pitkään jne. Vanhempani eivät koskaan käy missään, eivät ravintolooissa, teatterissa, leffoissa yms. Asuvat vain maalla ja eivät edes siivoa lattioita juuri koskaan yms. Talo on paskaläävä. Kyllä mulla on paljon traumoja, olen ollut masentunut, sairastanut anoreksian, itsetuhoisuutta yms. On sosiaalisia pelkojakin ollut. Ja kaiken huipuksi tämä ei ole mitään elokuvaa, vaan minun ja veljeni kokemuksia.

Olen melko sulkeutunut omista asioistani, fyysinen kontakti saa oloni epämukavaksi, kuten myös syvälliset ja henkilökohtaiset keskustelut.

Noin muuten pärjään elämässä hyvin ja pintapuoleiset ihmissuhteet hallitsen.

Taustalla niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa lapsuudesta. En ole enää tekemisissä vanhempieni kanssa.

Isäni ei koskaan jutellut (ellei raivoaminen ole juttelemista) tai leikkinyt kanssani. Koin isän hyvin etäisenä hahmona. Jos hän tuli poikkeuksellisesti hakemaan tarhasta, niin autossa oli syvä, epämukava hiljaisuus. Jotenkin häpesin itseäni tuolloin, kun isä ei kommunikoinut kanssani hyvätahtoisesti.

Hän sai myös raivokohtauksia mitättömistä asioista. Jos häneltä kysyi jotain, ei usein vastannut mitään, kysymyksen toistettua huusi kurkku suorana. Väkivaltainen ajoittain. Käytti paljon alkoholia, mutta oli törkeä selvin päinkin. Ala-asteella piikittelyä painosta, vaikka olin normaalipainoinen. Teini-iässä samaa ja muuta ulkonäön haukkumista, esim. nenää ja ihon kuntoa. Valinnoista kritisoimista, ensimmäinen työni varastolla ei hänen mielestään ollut oikeaa työtä. Tyhmäksi yms haukkumista. Mikään ei koskaan ollut hyvä, ei mitään kehuja mistään ikinä. Rikkinäisiä vaatteita piti käyttää, vaikka hänellä oli varaa viinaan ja baareiluun. Jne.

En ole isän kanssa tekemisissä, enkä ole ollut siitä asti, kun muutin pois kotoa. Isä ei ole muuttunut ihmisenä (törmäsin kaupungilla), joten en aiokaan olla hänen kanssaan tekemisissä. Minua kyllä joskus harmittaa, ettei ole tavanomaista isäsuhdetta. En edes tiedä millaisia normaalit isät ovat.

Elämäni on kuitenkin oikein hyvää ja opiskelut loppuvaiheessa, itsetunto ok kun kävin terapiassa. Itsetunto oli kuitenkin suhteellisen pitkään huonolla tasolla. Vuosia sitten vielä olin vihainen isälleni. Enää en tunne yhtään mitään isääni kohtaan, en katkeruutta, en surua, en vihaa, en mitään.