Mitä teidän elämään parikymppisenä ?

hetkonen,mä olen kakskymppisenä valmistunut ammattiin,bilettänyt kavereiden kanssa,mutta sitten tavannut elämäni miehen ja saimme ensimmäisen lapsen kun olin 23v.Olen aikuistunut jo nuorena,muutin kotoa pois 17vuotiaana

Minä olin kihloissa ja asuin yhdessä silloisen poikaystävän kanssa. Olin aivan varma, että hän on elämäni mies enkä muuta sisältöä elämääni tarvitse. Olin siis autuaan rakastunut. Kaksi vuotta myöhemmin erosimme. Olimme molemmat opiskelleet vuoden ja menojalka vipatti. Rakastumisen tunne kaikkosi ja enemmänkin olimme veli ja sisar. Ystävyydellä erosimme ja nyt olemme molemmat päälle nelikymppisiä perheellisiä.

Mutta muistan juuri tuona parikymppisenä, että minulla oli suunnaton pesänrakentamisvietti. Kolusin ruokatarjouksia (silloin oli lama), kokkailin ja nautin kotitöistä. Olin niiiin aikuista mutta näin jälkikäteen ajateltuna kuitenkin aika keskenkasvuinen.

Minä olen 22-vuotias ja mulla oli vähän sama tilanne pari kuukautta sitten. Eli olin suhteessa joka oli kestäny jo 2 vuotta ja olin ollut jo pidemmän aikaa ahdistunut. Mietin juuri samoja asioita ja ne kaikkk kiteytyivät yhteen kysymykseen, onko tässä nyt kaikki mitä elämällä on annettavaa? Noin niinkuin puolisosektorilla siis. Koska jos oli  niin olin vähän pettynyt. Mieheni oli kyllä päällisin puolin täydellinen: kiltti, huomaavainen, iloinen, huumorintajuinen, hyvä kroppa, uskollinen ym ym kaikkia hyiä poorteitä oli siis siunaantunut paljon. Mielestäni kuitenkin se tärkein eli yhteiset intressit edes jollain tasolla puuttuivat kokonaan. Hänellä ei ollut unelmia eikä kunnianhimoa päästä elämässä eteenpäin toisin kuin minulla, olimme mysö muutenkin tosi erilaisia ihmisiä. Ja kuten sanoin olin jo pidemmän aikaa miettinyt eroa ja noita juttuja, kun mies sitten otti puheeksi vakiintumisen ja yhteisen lemmikin hankinnan. No ei minulla ole kumpaakaan vastaan mitään, mutta silloin vihdoin tajusin, että tämä elämä ei ole minua varten _vielä_. Olin liian nuori sitoutumaan ja vaikka se sattuikin meihin molempiin niin laitoin suhteen poikki ja olen nyt ollut n.3kk sinkkuna ja en voisi olla onnellisempi:) Eli jos vähänkin tuntuu siltä, ettet ole tyytyväinen suhteeseesi ja haluat vielä tutkia maailmaa ja vaihtoehtoja, niin tee se.  Itselleni perustelin asian niin, että jos on oikeasti valmis sitoutumaan ja rakastaa toista niin silloin ei tarvi miettiä näitä asioita joista ollaan puhuttu. Ja ajattele jos nyt et eroa ja tajuat vaikka viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, että olisi sittenkin pitänyt lähteä eri teitä, niin sitten kaduttaa.

20-vuotiaana opiskelin, juhlinkin, elin hyvin "vapaasti" itsekseni vaikka seurustelin pitkäaikaisesti. Oli ihan mukavaa aikaa. Toiveena oli muuttaa tuolloisen seurustelukumppanin kanssa yhteen, kihloihin, naimisiin jne... Rakastin häntä hulluna viisi vuotta, kunnes tajusin, ettei meidän haaveet näistä asioista koskaan kohtaa. Siinä vaiheessa vaihdoin miestä (olin 22v).

20-vuotiaana olin ollut naimisissa kaksi vuotta, meillä oli kaksi lasta, opiskelin AMK:ssa ja olin ostanut ensiasuntoni.

Nyt 20 vuotta myöhemmin olen edelleen naimisissa saman miehen kassa. Lapsia on viisi, asunto on vaihtunut pariin otteeseen, mutta olistusasunnossa ollaan edelleen. Teen töitä samalla alalla johon silloin opiskelin ja olen aloittelemassa jatko-opintoja.

Ehkä podet jotain aikustumiskriisiä? Mutta älä huoli, elämä jatkuu aikuisenakin, asioita voi tehdä pysyvässä ihimssuhteessakin.

Minä menin 19-vuotiaana naimisiin ja 20-vuotiaana minulla oli jo lapsi, ja asuin rivitalossa minua 15 vuotta vanhemman miehen kanssa. Olin hyvin onnellinen. Enkä ole koskaan nyt olen 33) kaivannut muunlaista elämää, minä vaan olen sellainen kotihiiren luonteinen aina ollut, nuorenakin. Teininäkin istuin kotona lukemassa tai pelaamassa tietokoneella, ei kiinnostanut muiden nuorten touhut ja puheet.  Eikä minua kiinnostanut pätkääkään, oliko se muiden mielestä outoa vai ei. Tein kuten itse koin hyväksi ja oikeaksi.

Sinulle sanoisin, että yritä kuunnella sitä mitä oikeasti itse sisimmässäsi nyt haluat. Älä tee päätöksiä sen mukaan, mitä toiset ihmiset ikäisiltäsi odottaa tai mitä hyväksyy. Aikuisena sinä teet päätöksesi itse, sinulla on siihen täysi oikeus. Jos haluat nyt sitoutua, se on ok. Mutta jos haluatkin vielä viettää vapaata nuoruutta ja mennä, et halua tasaista parisuhde-elämää vielä, sekin on ok. 

20 vuotiaana oli amis keskenkesken, lukio jätetty keske vaikean masennuksen takia ja masennukselle "uhrasin" teinivuoteni.

20 vuotiaana aloin vihdoin olla terve ja alotin vuotta myöhemmin amiksen vikan vuoden ohella aikuislukios lukion käydäkseni sen loppuun.

19 vuotiaana seurustelin ekaa kertaa mut se ei kauaa kestäny enkä ketään oo sen jälkeen löytänyt, edelleen ny 22 vuotiaana olen neitsyt eikä oo ollu suhteitakaan.

Omillani olin 20 vuotiaana asunu reilun vuoden.

Pitäsköhä mun pitää itteäni nyt epänormaalina ja lapsekkaana kun ei ole edes sitä vaikutista kumppania löytyny eikä irtosuhteitakaan... :D elän nykysin normaalia nuoren aikuisen elämää välillä juhlien ja ystäviä tapaillen ja vasta ammattiin valmistuin ni työelämä aluillaan. mikäs kiire tässä, kai se mies joskus tulee vastaan... jatkuva vauvakuume kyl ollu jo 16 vuotiaasta asti  mutta miestä ei löydy niin ei löydy :)

Erosin parikymppisenä kolmevuotisesta kihlasuhteesta. Ei ollut ammattia, vaan tein töitä työllistämistuella milloin missäkin. Rahapulan takia jouduin muuttamaan pian takaisin kotipaikkakunnalle äipän luokse. Poikaystävät vaihtuivat ja tein viikonloppuhommina ravintolamuusikon töitä (laulajana ja basistina) Varsinais-Suomessa. Hain sitten myös kouluihin, joita jätin ihan urakalla kesken. Biletys toki kuului kuvioihin, jos ei ollut soittokeikkoja. Tuudittauduin silloin siihen, että minustahan tulee tottakai laulajatähti ennen pitkää, ei minun tarvitse mitään muuta duunia tai koulua vakavasti ottaa. Homma ei vaan mennyt ihan niin. :D  Nyt elän täysin vakiintuneena ja se ammattikin on hommattu. :) 

Tuo ikävuosi meni ihan kokonaan kavereiden kanssa oleillessa ja harrastellessa. Käytännössä asuin heidän kanssaan. Oleiltiin paljon ulkosalla. Juoksenneltiin paljon metsässä, urheiltiin ja harrastettiin kaikkea mukavaa, mm. erilaisten koneiden ja laitteiden kanssa. Pukeuduimme samanlaisiin vaatteisiin. Aluksi olin vähän kuin koulukiusattu, mutta sitten minusta tuli kaveriporukan pomo. Viikonloppuja vietin joskus vanhempien luona.

Ei ollut pesänrakennusviettiä eikä parisuhdetta.

M32

17 vuotiaana aloin seurustelemaan mieheni kanssa ja 19 vuotiaana valmistuin ammattikoulusta ja sain lapsen. Nyt 22 vuotiaana olen ollut kotona hoitamassa poikaani 2 ja puoli vuotta ja vaikka kotona lapsen kanssa vietetyt vuodet ovat olleet itselleni tärkeitä ja korvaamattomia niin kyllä sitä kokoajan kaipaa myös omaa aikaa ja kokoajan sellainen riittämättömyyden tunne, että tässäkö se elämä nyt on? Työttömyys alkanut painamaan mieltä ja tuntuu, että koko loppuelämän saa viettää kotona tätä menoa. On ihan suoraan haastattelussa sanottu että kyllä muuten.. mutta mites kun sulla on tuo pieni lapsi!

Niin kauan kuin mietit, onko mies sinulle riitävän hyvän näköinen, aikuisuudesta ei ole pelkoa ;)