Miksi jotkut lapset on niin kiinni äideissään?

Onko se enemmän lapsesta vai kasvatuksesta eli äidistä tässä asiassa, kiinni? Ihmettelen, kun itse olen ollut kotiäitinä ja siten lasteni kanssa paljon, ja meillä on ihan normaali suhde, jos nyt normaalia on edes olemassa. Lapset turvaavat välillä minuun, ja välillä minä taas olen maailman tyhmin äiti. Välillä iskä on paras ja välillä ei kukaan. Ymmärrätte varmaan? 

Meillä on alusta asti olleet mummut ja vaarit elämässä mukana, minä olen harrastanut omiani ja isä hoitanut lapsia vauvasta asti myös, vaikka imetin molempia pitkään. Meillä on rutiinit ja säännöt, mutta silti rentoa ja tehdään paljon yhdessä. Olemme yrittäneet luoda lapsille kiireettömän arjen myös nyt, kun minä opiskelen ja lapset aloittivat päivähoidon. 

Mietin vain, kun päikynkin pihalla kuulin äitien puhuvan miten Eetut ja Essit on kiinni äideissä että vain äiti saa viedä vessaan ja vain äiti saa antaa ruoan jne. Ihmettelin, että meillä kyllä kaksivuotiaskin menee ihan itse vessaan ja huutelee joskus jonkun mukaan jos huutelee. Rakkaudesta eivät ole jääneet paitsi, mutta niin vain hoidon aloitus on sujunut ilman kummempia draamoja. Itku on tullut, mutta ei mitenkään maatamullistavasti.

Itsekään en koe sitä niin raskaana että lapset ovat nyt muualla hoidossa. Toisille se on maailmanloppu. Kasvattaako siis äidit itse lapsistaan riippuvaisia, että äiti tulee mukaan, äiti auttaa, äiti suojelee, äiti pelastaa? 

Vai olenko minä huono? ;)