Nuoret naiset pärjäävät, mutta onko kaikki sittenkään hyvin?

Nuoret miehet syrjäytyvät, on mediassa kerrottu useasti viime aikoina. Nuoret naiset ovat näyttäneet pärjäävän paremmin. He ovat keskimäärin koulutetumpia, he käyttävät vähemmän päihteitä, heillä on parempi kielitaito ja laajempi sosiaalinen tukiverkosto.

OECD-maita koskevat Pisa-tulokset kertoivat 15-vuotiaiden tyttöjen kansanvälisesti hienosta vuorovaikutusosaamisesta, ja samalla isosta tasoerosta verrattuna poikiin. Naisvaltaisten alojen työllisyysnäkymät ovat myös vakaammat.

Tätä taustaa vasten minua ihmetytti havainto, jonka teimme tutkiessamme Combo-hankkeessamme ammatillisessa toisen asteen koulutuksessa olevia nuoria (N>2000). Nuorista naisista kaksi viidestä oli ollut alakuloinen, masentunut tai toivoton viimeisen kuukauden aikana, kun taas opiskelijamiehillä vastaava osuus oli puolta pienempi. Havainto ei koske vain meidän tutkimustamme. Kansallisen kouluterveyskyselyn mukaan vajaat 70 % toisella asteella opiskelevista naisista koki, että heidän elämällään on tarkoitus ja päämäärä. Miehillä vastaava luku oli selkeästi korkeampi.

Mikä on nuorten opiskelijanaisten alakulon taustalla?
Olemme havainneet, ettei alakuloon ja masentuneisuuteen liittyvä sukupuoliero rajoitu vain subjektiivisilla kyselyillä saatuihin tuloksiin tai nuorten ikävaiheeseen. Kun tarkastelimme kansallisista terveysrekistereistä koko työikäisen väestön mielenterveyteen liittyviä sairauspoissaoloja ja lääkeostoja, havaitsimme, että naisilla niitä oli kauttaaltaan enemmän kuin miehillä ammattiryhmästä ja ikävaiheesta riippumatta. Myös Kelan hiljattain julkaistut tilastot osoittavat samaan suuntaan, erityisesti nuorten naisten kohdalla.

Vaikuttaa siltä, että miehet syrjäytyvät ja naiset voivat pahoin. Mistä maaperästä naisten epämukavuuden siemenet kasvavat? Ovatko emotionaalisen pahanolon ilmaukset merkkejä terveestä suorasta tavasta kertoa omista tuntemuksista? Jos näin, niin eivätkö nuoret miehet osaa tunnistaa alakuloaan, vai eikö sen myöntäminen kuulu kuvaan? Tai onko tänä päivänä naisten elämässä ja kulttuurissa nuoresta alkaen jotain sellaista, joka ruokkii alakulon ilmauksia?

Kasvanut tyytymättömyys ja ankaruus itseä kohtaan voivat johtua kulttuuristen ihanteiden kovuudesta ja tavoittamattoman tavoittelusta. Monella on tunne siitä, ettei mikään riitä. Tähän kietoutuu sosiaalisen median tuottama lisäkierre. Jämähdetään miettimään ongelmia, joiden olemassaoloa tuskin havaittiin vielä parikymmentä vuotta sitten. Aihetta pohdittiin hiljattain muun muassa brittiläisen Guardian-sanomalehden laajassa artikkelissa.

Tämä ankaruus tuntuu korostuvan juuri tyttöjen ja nuorten naisten kohdalla. Onlinena luuriin tulevat vertailukohdat ja omillaan pärjäämisen kulttuuri tuntuvat nakertavan hyvinvointia sukupuolittuneesti. Toisaalta on myös olemassa enemmän kanavia avautua ja purkautua kuin ennen.

Hyvin suunniteltu ja toteutettu tutkimus voi auttaa tunnistamaan epämukavuuden erilaisia alustoja, ja niitä ryhmiä, joissa apua eniten tarvitaan. Kuten monessa yhteydessä on todettu, lapsuus- ja nuoruusajan ympäristöihin on syytä kiinnittää huomiota. Mutta on myös vähemmän mainittuja suuntia. Sosiologinen ja sosiaalipsykologinen tutkimus auttaa ymmärtämään sukupuolittuneita sosiaalisen vertailun kenttiä, joissa minuutta mitataan ja tuotetaan.

Historian tutkimus puolestaan avaa mielenterveyden, sukupuolen ja yksilöiden muuttuvien toimintaraamien välistä suhdetta käyttäen pitkää aikaperspektiiviä. Työelämän tutkimus paljastaa kiinnostavia painotuksia työskentelyraameista ja työntekijäihanteista. Haastava aihe peräänkuuluttaa rohkeaa tutkimusta – ja näkemyksellistä päätöksentekoa. Mielenterveyden haaste kuuluu monille tieteille.