Kysymys vahinkonvauvan äideille

Mulla on 3-vuotias lapsi, joka on ns. vahinkolapsi. En ollut koskaan halunnut lapsia tai ainakin olisin mielelläni miettinyt asiaa vielä jonkun vuoden. Toki abortin mahdollisuutta mietin, mutta en rehellisesti sanoen löytänyt yhtään niin painavaa syytä miksi alkunsa saaneen lapsen elämä pitäisi lopettaa. Ja jotain ihmeellistä tapahtui ja aloin jo raskausaikana rakastaa pientä lastani ihan valtavasti, vaikka raskaus oli aika infernaalinen sisältäen mm. hirveetä pahoinvointia koko sen 9 kk.

Mies sen sijaan on aina tiennyt haluavansa perheen, joten lapsen tulo oli hänelle selkeämpi juttu kuin minulle. Olemme onnellinen perhe, ja nykyään ihmettelen miksi olen pelännyt lapsensaantia nin monta vuotta. Tämä on paljon mukavampaa ja luontevampaa kuin olisin voinut kuvitella. Ja lasta on rakastanut alusta asti ja hän oli jo syntyessään jotenkin tuttu, osa meidän perhettä. Annoin elämän viedä, kun lapsi sai alkunsa suunnittelemattomasti ja pieni lapseni osoittautui ihan parhaaksi mahdolliseksi käänteeksi elämässä. Mielelläni puhunkin nykyään suunnittelemattomasta raskaudesta kuin vahinkoraskaudesta. Ja lapsi oli suunnittelematon, mutta siitä tuli toivottu.

Toki monesti kuulee, että tunteet syttyvät vasta kuukausien päästä synnytyksestä, joten ei kannata pelätä jos tuntuu, että tunteet eivät syty raskausaikana tai heti synnytyksen jälkeen, Käsittääkseni sekin on ihan normaalia ja tunteet käynnistyvät kyllä myöhemmin.

Tulin vahingossa raskaaksi ensimmäisestä yhdynnästäni 19-vuotiaana. Mutta heti alusta asti tiesin, että rakastan lasta ja tulen pitämään sen, vaikka lapsen isä katoaisikin kuvioista (asuimme eri maissa ja emme tunteneet toisiamme lainkaan, tavattu vain se kerta, joten oli todennäköistä että mies ei haluaisi mitenkään osallistua lapsen elämään). Murehdin tosin käytännön asioita aika paljon, sitä miten pärjään yksinhuoltajana, pääsenkö ikinä kouluttautumaan ja kunnon työhön, huoliiko kukaan mies enää minua kun on toisen miehen lapsi sinä. Lapsen isä kuitenkin halusi tulla isäksi lapselleen ja menimme naimisiinkin ennen lapsen syntymää. 

Ja kyllä rakastin lasta heti alusta asti valtavasti ja hänestä tuli maailmani keskipiste, kun vähän orpo olo olo vieraassa maassa ja miehen kanssa jonka kanssa ei oikein ollut edes yhteistä kieltä. Mieheen tutustuminen ja häntä rakastamaan oppiminen sitten kestikin vuosia. Mutta toinen lapsi tuli hankittua aika lailla ensimmäisen perään heti ja nyt on kolmas, iltatähti tulossa, laskettuun aikaan pari viikkoa :)

Suunnittelematta raskaaksi... Ensimmäinen ajatus oli, että ihmiset on sanoneet tämän olleen parasta mitä heille on tapahtunut, eikä mulla ollut syytä aborttiin, siis tarpeeksi hyvää syytä....

Käytännössä en uskonut mihinkään vauvaan, mutta nautin raskaudesta suuresti. Se suunnaton hämmästys, että ihan oikea ihminen sieltä sitten tuli, oli ensimmäinen muistoni äitinä olemisesta. Tuosta minä nyt olen vastuussa, siitä että se pysyy hengissä...

Täytyy kyllä sanoa, että ajattelin myös, että jos joku olisi vienyt vauvan pois sieltä synnytyssalista, en olisi ehkä kamalasti kaivannut sitä. Äitiyden tunteet kasvoi sitten lapsen myötä. 

Hassua selittää, että kyse ei ollut välinpitämättömyydestä tai vihasta toista kohtaan, koska se oli ihan luonnollinen jatkumo elämässä. Mutta se rakkaus vyöryi yli vasta vähän myöhemmin. Ja oikeasti osasin nimittää itseäni äidiksi vasta kun lapsi oli noin kymmenkuinen.

Nyt se tuli jalkahieltä haisevana metsäleiriltä, syksyllä alkaa yläaste...

En ole ehkä ihan kysymyksen kohderyhmää, koska halusin kyllä ihan ehdottomasti lapsen, en vain tiennyt sitä ennenkuin tulin "vahingossa" raskaaksi (vahingossa on vähän huono sana, koska kyllähän mä aikuisena ihmisenä tiedän, miten lapsia tehdään. Suunnittelematta vois olla mun kohdalla parempi ilmaisu).

Mutta siis, tunteet vauvaa kohtaan on olleet ihan yhtä voimakkaat siinä ensimmäisessä, suunnittelemattomassa raskaudessa kuin toisessa, suunnitellussa ja halutussa raskaudessa. Siis sekä raskauden aikana että vauvan synnyttyä. Kolmas raskaus taas oli oikeasti vahinko (siis että ehkäisy oli käytössä ja petti), ja osui huonoon elämäntilanteeseen ja järkyttävän raskauspahoinvoinnin kanssa. Raskausaika oli todella vaikea, enkä raskausaikana osannut kauheasti ajatella tai kaivata vauvaa, ei ollut niitä samoja tunteita kuin aiemmissa raskauksissa. Vauvan synnyttyä rakastin sitä ihan yhtä paljon kuin aiempiakin lapsia, ja oon ollut tavattoman onnellinen siitä, että saatiin vielä tuo ihana yllätyslapsi. Kai suurin osa ihmisistä rakastaa sitä omaa vauvaa, oli raskausaika ollut millainen tahansa.

Tulin vahingossa raskaaksi. Kun menkat oli muutaman päivän myöhässä, niin ilmoitin miehelle, että nyt on pulla uunissa, että haen seuraavana päivänä testin vielä varmuuden vuoksi. Tein myös selväksi, että abortti ei mielestäni ole ratkaisu ja mikäli miestä ei kiinnosta hommaan ryhtyä sataprosenttisella tarmolla, niin herra on hyvä ja pakkaa kampsunsa, koska on parempi kasvaa ilman isää, kuin paskan isän kanssa. Vielä muutama viikko pitäisi jaksaa odotella. Enemmänkin tikkuun pissatessa tuli sellainen epäusko, että nyt sisällä on sitten se ihan oikea oma jälkeläinen ja tajuton vastuu ja elämän mittainen huoli edessä. Ei tullut mieleenkään, että tässä nyt olisin omaa elämää heittämässä pois tai pilaamassa. Lähinnä nousi huoli, että miten voin olla se paras mahdollinen äiti ja mitä kaikkea haluan lapselleni tarjota.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2013 klo 13:05"]

[quote author="Vierailija" time="07.08.2013 klo 12:41"]

Niinpä. Kuinka miehet suhtautuivat vahinkoraskauteen ja oliko heidän mielipiteellään oikeasti mitään merkitystä?

[/quote]

Merkitystä mihin? Minun ja lapseni väliseen suhteeseen? Ei ollut.

[/quote]

Merkitystä siihen, että piditte lapsen.

Lapsi oli aika yllätys, olimme seurustelleen miehen kanssa joitakin kuukausia ennen kuin tulin raskaaksi.
Noh, nimitimme lasta jo heti alusta asti rakkauslapseksi, koska olimme ihan tosi rakastuneita ja vaikka meillä molemmilla oli opiskelut kesken ja tulot mitä sattuu, niin olimme Onnellisia.
Tässä tarinassa kävi hyvin: ihanasta tytöstämme tuli meidän ja läheistemme elämän valo, vanhat riennot sai kättelyssä jäädä, mies suoritti tutkintonsa ennätystahtia ja valmistui ennen kuin vauva syntyi ja väitteli myöhemmin. Jossain välissä menimme naimisiinkin ja saimme toisen lapsen. Nyt odotamme kolmatta ja olemme edelleen tosi tosi tosi rakastuneita. Ja todellisia onnellisia kaikista lapsistamme, varsinkin esikoinen tuntuu edelleen elämän suurjymylahjalta. <3

19 jatkaa, ensimmäinen reaktio ja ajatus oli tietenkin järkytys, koska mahdollisuudet raskauteen olivat mitättömät. Mies suhtautui alusta alkaen tosi rauhallisesti ja googletti kaiken mahdollisen ja hommas raskausvitamiinit yms. Itse tokenin raskauden puoliväliin mennessään ja kun synnytys läheni olin jo aika rakastunut ajatukseen vauvasta. Kun vauva syntyi, jessus että koko elämäni muuttui, äitinä oli ihan parasta koskaan.

Jos johonkin lapsi on vaikuttanut "negatiivisesti" niin sitten uraani (johon nähden lapsi tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan). Poika on kultaakin kalliimpi enkä missään nimessä osaisi kuvitella elämäämme ilman häntä. Raskausaika ei olltu herkkua, mutta omalla kohdalla rakkaus syntyi kyllä sillä sekunnilla kun poika nostettiin ekan kerran syliin (klisee, tiedän). Poika kohta 5v enkä päivääkään vaihtaisi pois.

Tulin vahingossa raskaaksi enkä syystä tai toisesta kuitenkaan edes harkinnut aborttia, mutta silti suhtauduin vauvauutiseen melko innolla, joten ei varmaan ole mitenkään ihme, että suhteeni lapseeni on nyt aika loistava.

Lapseni isällä ei ole lapseeni oikeastaan suhdetta ollenkaan.

Mäkin tulin raskaaksi suunnittelematta, enkä harkinnut kuitenkin aborttia. Lapsen isän olin tuntenut 3kk, seurustella olimme ehtineet vajaa 2kk siinä vaiheessa. 

Raskausaika ei ollut herkkua, mutta kyllä mä odotin lapsen syntymää ilolla silti. Vauvan syntymä oli ihana asia, vaikka vauvavuosi olikin kamala, koliikin ja muiden hankaluuksien takia. Suhde lapseen on kuitenkin ollut hyvä, lapsi on ollut todella rakas aina, ja kaikessa hänen etunsa ja parhaansa on aina laitettu etusijalle.  

Nykyään meillä on kolme lasta, tämä ensimmäinen on 8v, ja olen edelleen saman miehen kanssa. Menimme naimisiin ensimmäisen lapsemme raskausaikana.

Kiva kuulla hyviä kokemuksia, terv. ap

Tässä on nyt unohtunut 50 % asiasta eli isä.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2013 klo 12:39"]

Tässä on nyt unohtunut 50 % asiasta eli isä.

[/quote]

Niinpä. Kuinka miehet suhtautuivat vahinkoraskauteen ja oliko heidän mielipiteellään oikeasti mitään merkitystä?

numero 2 vastaa että isä oli yhtä hämmentynyt kuin minä, mutta jaksoi silti tsempata minua kun oli vaikeaa (raskausaikana) ja olemme edelleen onnellisesti yhdessä.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2013 klo 12:41"]

Niinpä. Kuinka miehet suhtautuivat vahinkoraskauteen ja oliko heidän mielipiteellään oikeasti mitään merkitystä?

[/quote]

Merkitystä mihin? Minun ja lapseni väliseen suhteeseen? Ei ollut.

Rajasin kysymykseni tarkoituksella äiteihin. Aluksi kirjoitin, että vanhemmat, mutta koska minua kiinnostaa nimenomaan äidin tunnemaailma tässä tapauksessa, en kohdistanut kysymystä isille.  Varmasti miehen suhtautuminen vauvan tuloon vaikuttaa.

AP

Tuossa vieressä nukkuu 5kk ikäinen vauva joka oli todellinen yllätys :)

Abortti kävi kerran mielessä, mutta hylkäsin ajatuksen samantien.

Alkuraskaus meni vähän "unessa". En osannut iloita tmv. Mutta loppuraskaudessa jo innostuin vauvasta kunnolla ja en kyllä luopuisi pienestä koskaan :) Tuntuu kuin hän olisi aina tässä ollut :)

Mieheni tuki minua päätöksessä, kaikki kelpas ja hänkin on vauvan lumoissa nykyään :)

Lapsi on minulle pelkkä rasite. En tunne mitään lämpimiä tunteita lasta kohtaan. Aborttia en saanut tehtyä, koska huomasin raskauden liian myöhään. Onneksi lapsi on isänsä luona.