Parisuhteeni on ollut yhtä pettymystä.

Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä viitisen vuotta. Pohdin eroa lähes päivittäin, enkä oikein tajua miksi mentiin alun perinkään yhteen. Mies on kuitenkin rakas, mutten voi olla ajattelematta, että voisin olla onnellisempi yksin tai jonkun muun kanssa. Onnellisia hetkiä on aina vain vähemmän ja vähemmän. Tuntuu, että saan kaiken aikaa pettyä mieheeni, enkä minäkään toimi hänen mielestään koskaan oikein. Yhteisiä lapsia tai omaisuutta ei ole, ja siksi kai eroaminen tuntuisi niin "helpolta" vaihtoehdolta.

Suurimman pettymyksen olen kokenut yhteisten tulevaisuudensuunnitelmien puutteessa. Parin vuoden seurustelun jälkeen aloin odottaa vakavia keskusteluja yhteisestä tulevaisuudesta, naimisiinmenosta ja perheestä. Niitä ei koskaan tullut. Miehen mukaan naimisiin voi mennä "sitten joskus", ja kommentit lapsista ovat ärsyyntyneitä ja halveksuvia. Joskus puhuu tyyliin "sitten kun meillä on lapsia", mutta itse en edes enää haluaisi lapsille tuollaista isää. En ole itse mitenkään fakkiutunut ajatukseen avioliitosta ja perheestä, joten sivuutin nuo kysymykset joksikin aikaa. "Eletään sitten avoliitossa ja lapsettomina, enpä minä niin äidillinen olekaan." Mies on koko ajan itse alkanut tuntua enemmän kiukuttelevalta pikkulapselta. Minä olen kuin äiti, jolle voi kiukuta ja raivota, mutta jonka silti odottaa jaksavan katsella loputtomiin ja antavan aina anteeksi. Mielestäni tuo on ihan kieroutunutta parisuhteen dynamiikkaa, eihän sitä voi loputtomiin päästä kuin koira veräjästä siitä että loukkaa toista tieten tahtoen eikä edes yritä hillitä tunteenpurkauksiaan??

Pettymyksiä on kuitenkin muitakin, joka päivä. Mies esim. loukkaantuu todella herkästi ja purkaa turhautuneisuuttaan paiskomalla ovia ja tavaroita, huutamalla jne. Pelkään että tuo joskus kärjistyy ja kohdistuu vielä minuun. Suoraan sanottuna en uskalla enää edes sanoa asioita, joiden pelkään aiheuttavan riitoja. Ei siis hirveästi puhuta ongelmista. Mies on myös täysin sokea omalle käytökselleen: kun yritän rauhallisesti sanoa, että voitaisiinko keskustella kuin aikuiset, huutamatta ja toista kuunnelleen, hän huutaa ettei muka huuda ja että kuuntelee kyllä, mutta silti puhuu koko ajan päälle ja keskeyttää, sekä tulkitsee sanomisiani miten tahtoo ennen kuin olen päässyt loppuun asti. Tuo on aiheuttanut tuhansia tilanteita, jossa hän esim. luulee minun kritisoivan, vaikka olen ollut aikeissa sanoa jotain ihan muuta.

Luin tuon kirjoittamani ja arvioin, että olisin täällä itse sanomassa, että etsi hyvä nainen jotain parempaa elämääsi, mutta miksi sitä on sitten kuitenkin niin vaikea ryhtyä sanoista tekoihin? Totta kai taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että olenko lopun ikää yksin, mitä jos mies muuttuu/kypsyy (ollaan alle kolmekymppisiä), miten sitä selviäisi eron jälkeen henkisesti/taloudellisesti, mitä kävisi yhteisille kavereille jne.