Hävettää käytökseni synnytyssalissa :(

shokki tai sen tapainen tila?

Höppänä:) Kukaan ei painanut sua mieleensä, sä olit yksi tuhansista. Synnytyksen jälkeen ja sen aikana nainen on kuta kuinkin syyntakeeton. Älä sitä enää mieti. 

Juu olit shokissa/hormoonimyrskyssä. 

Ei vauvaam välttämättä heti tunne tunnesidettä, jotkut tuntee heti, toisilla vie aikaa tutustua ja kiintyä niin kuin keneen tahansa uuteen ihmiseen. Sitäpaitsi synnytys oli vaikea, olit varmaan onnellinen että se päkistäminen oli ohi. Kyllä susta hyvä äiti tulee, huoli pois!

Olin samanlainen. Olo kai oli niin turta ja kamala väsymys.  Ja hirveä syyllisyys. 

Nuo hormoonit:(

Esikoista kun sain syliin rupesin itkemään onnesta.. kuopusta sain rinnalle, katoin että ai, tollanen... odotin sitä tunnemyrskyä, mutta sitä ei tullut..  vasta kotona, kun vauva katoi mua ja sanoi äyh, tajusin miten ihanan vauvan olinkaan saanut.. ennen sitä hoidin vain mekaanisesti, koska niin pitää tehdä.

Älä häpeile turhaan! Minä olin ihan samanlainen ja synnytys oli vielä "huolestuttavampi". Vauva vietiin teholle ja minä vaan mussutin synttärikahveja salissa ja mietin,että kenen synttäreitä täällä juhlitaan... :D Ihan en ollu oma itteni siinä vaiheessa,joten huoli pois, aika monelle käy noin!

[quote author="Vierailija" time="27.07.2013 klo 22:26"]

Tästä aikaa jo 1,5v mutta edelleen hävettää ja ahdistaakin käytökseni. Tilanne;

Olen ponnistuksen loppuvaiheessa ja lapsi tulossa ulos, jää kiinni hartioista. Kätilö ja hoitaja saavat vihdoin lapsen ulos joka ei hengitä ja viedään kiireesti pois salista. Mä vaan hymyilen ku hangon keksi kun synnytys vihdoin ohi, kätilö käy monesti mua "lohduttamassa" ja kertomassa väliaikatietoja vauva tilasta. Mua ei huoleta ollenkaan, ihan ku mua ei kiinnostaisi edes. Syön vaan leipää ja juon teetä vailla huolen häivää lapsestani.

Lopulta vauva tuodaan mulle hetkeksi syliin jonka jälkeen viedään teholle tarkkailtavaksi. Vauvalla kuitenkin kaikki ok.

Käyn vielä teholla katsomassa lastani ennen siirtymistäni osastolle enkä uskalla edes nyyttiä ottaa syliin vaikka tarjotaan.

Millanen äiti toimii oikeasti näin?

Seuraavana päivänä saan hyväkuntoisen vauvani vierelleni ja imetyskin lähti hyvin sujumaan... Tajuan kyllä nyt (sairaalassa en sitä tajunnut) että mulla meni pari päivää siinä että tunsin lapseni omakseni ja tunsin olevani äiti, mutta tuntuu että olin tosi kylmä ja sydämetön minun ihanaa pientä tyttöäni kohtaan :(

[/quote]Ilmeisesti ihan normaalia. Synnytin sektiolla ja sain vähän aikaa pitää vauvaa ja sitten vietiin nukkumaan ja nukuin ties kuinka kauan seuraavaan päivään. Olin heti sinut vauvani kanssa.

On aivan normaalia, ettei sitä heti tajua synnyttäneensä. Joskushan sitä on vaikean synnytyksen jälkeen ensin vaan helpottunut että on yhä elossa.;) Muutenkin se tilanne siinä, vieraiden ihmisten ympäröimänä on sellainen, että yritän vaan olla mahdollisimman reipas ja toivon että tästä nyt pääsis nopeasti pois salista ja sais omaa rauhaa.

Ja tuokin ettei ole yhtään huolissaan, lienee ihan luonnollinen juttu. Esikoisen synnytyksessä ei vielä mitään kovin kummallista draamaa ollut mutta sydänäänet laskivat, lääkäri haettiin paikalle ja kuulin että vauva täytyy saada nopeasti ulos. Tuossa tilanteessahan pitäisi jo vähän huolestua, mutta jännästi huomasin etten voinut asiaa ajatella, keskittyminen oli vain siinä että vauva pitää nyt saada ulos! Lopulta vauva syntyi ihan "smurffina" ja hänet kiidätettiin happikaappiin. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. 

Kiitos kaikille vastanneille! Jotenkin olen ajatellut että olen ihan ainoa äiti maan päällä joka ollut ihan vaan että "aijaa, ei hengittänyt, no onneks mun työ on nyt ohi...kahvia kiitos!" Jälkeenpäin tuntuu vaan niin kamalalta miten olen voinut olla niin välinpitämätön. :-/ Ja paljon olen kuullut näitä että äidit huolesta sekaisin jos ei saanutkaan lasta heti rinnalle tai että sillä hetkellä kun lapsi sylissä niin on maailman onnellisin nähdä se pieni.

Ja tyhmää on vielä sekin että odotan innolla seuraavaa lasta ja synnytystä jossa toivon kaiken menevän "paremmin" ja odotan että osaisin olla vähän "äidillisempi" toisella kertaa.

ap

Höh

olet aivan pätevä äiti, ei tarvii olla malliäiti

Mitä turhia. Kaikki on hyvin.

Yleensä ihmiset ovat ihan sekaisin synnytyksen jälkeen. Kuulostat vaan normaalilta ihmiseltä. Nauti siitä, että kaikki on kunnossa ilman turhaa häpeää. 

Ei mullakaan ole kummallakaan kerralla (eka kerta alatiesynnytys, toinen sektio) tullut mitään tunnemyrskyä. Toisella kerralla tuli osastolla valtava ikävä esikoista, ja itkeä tihrutin miehelle, että "jätetään tuo vauva tänne ja mennään kotiin X:n luo". Onneksi mies osasi siinä vaiheessa ajatella vähän järkevämmin... :) Mutta kummallakin kerralla olen kyllä muutamassa päivässä kovasti kiintynyt lapsiini, enkä voisi kuvitellakaan heistä luopuvani.

Näin kävi mullekin. Pitkä synnytys päätyi sektioon ja vauvalla ongelma. Kun iso lauma lääkäreitä elvyttää pikkuista, ajattelen minä, että väisykää, että näen vauvani. Kun viedään teholle, en ole yhtään huolissani vaan murehdin omaa vointiani. Kun hoitaja pahoittelee, että joudun huoneeseen, jossa on toinen äiti vauvansa kanssa, niin minua ei haittaa yhtään. Vasta seuraavana päivää alan vähän murehtia.

[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 11:05"]

Kiitos kaikille vastanneille! Jotenkin olen ajatellut että olen ihan ainoa äiti maan päällä joka ollut ihan vaan että "aijaa, ei hengittänyt, no onneks mun työ on nyt ohi...kahvia kiitos!" Jälkeenpäin tuntuu vaan niin kamalalta miten olen voinut olla niin välinpitämätön. :-/ Ja paljon olen kuullut näitä että äidit huolesta sekaisin jos ei saanutkaan lasta heti rinnalle tai että sillä hetkellä kun lapsi sylissä niin on maailman onnellisin nähdä se pieni.

Ja tyhmää on vielä sekin että odotan innolla seuraavaa lasta ja synnytystä jossa toivon kaiken menevän "paremmin" ja odotan että osaisin olla vähän "äidillisempi" toisella kertaa.

ap

[/quote]

Minä kävin kaikki alkujutut läpi ja vauva makasi mahalla ja minä ihmetelin, että miksi ihmiset tässä niin parkuu, minä oon väsynyt ja haluan nukkua. No vauva vietiin pukemaan ja minä heti nukahdin. Olin raivoa täynnä, kune "perkeleen eukot tuli mut herättään ja tuo sen pennun imemään, enkö saa edes nukkua kun oon valvonut monta vuorokautta"

Ja tämä esikoinen on nyt 16v ja tärkeämpi minulle kuin oma elämä ja nyt jo itkettää ajatus, kun mietin, että kohta se muuttaa pois.

Alussa olin ihan hukassa esikoisen kanssa ja ihmettelin koko ajan, että miltä musta pitäisi tuntua sillai oikealta. Minua vain väsytti, mutta rakastin kyllä vauvaa. Mutta ei mulla haluttanut lorutella ja lässyttää ja sössöttää, kuten muut äidit teki. 

Et ole kyllä ainoa, joka ei siellä synnytyssalissa ollut niin hurmiossa vauvasta. Mutta kukaan ei kehtaa sanoa sitä ääneen. Minäkin olen niin lässyttänyt, että voi kun esikoisen syntymä oli räjähdyttävä kokemus ja liima tuli heti. Kun ei vain voi siinä mammaköörissä sanoa, että olisin halunnut heittää koko pennun hiivattiin ja vain nukkua, että piruako ne tuli mun tissejä kiskomaan

Sulla oli takana varmasti aika helvetillinen synnytys ja kivut, joten olit varmastikin melko helpottunut että se tuska on ohi. Ja väsymys, ponnistelu, kipu, helpotus on yhdistelmänä sellainen että aivot on jumissa.

Turhaan häpeilet, ihan normaalia

Muakin hävettää.Kiroilin todella paljon ja ei muakaan vauva kiinnostanut. Tästä aikaa jo 12v. Ehkä ne on siellä sairaalassa jo unohtanut mut.

Se on vähän niin että myyttinen käsitys äidistä ja äidinrakkaudesta on aika vahingollinen meille oikeille äideille, jotka myyttiolennon sijaan olemme tavallisia, irrationaalisia, hormonien armoilla olevia, väsyviä ihmisiä.

Mun ekassa synnytyksessä olin itse vaarassa ja kovilla, lapsella kaikki hyvin. Kun synnytys oli ohi, olin vähän sitä mieltä että haluan hetken viettää aikaa miehen kanssa, juoda rauhassa ne voileipäkahvit ja vauva voisi mennä jonekin muualle hetkeksi. Tämä lapsi on nyt 8v ja rakastan häntä niin että sydän meinaa nyrjähtää, enkä missään tapauksessa aio kertoa hänelle että juuri syntymänsä jälkeen tunsin lähinnä rasitusta ja kyllästymistä koko asiaan.