Sairas perhe

Hei,

kyllä, minulla on sairas perhe ja joten kuten sieltä selvinneenä, elämä on raskasta joka päivä

Kuulostaa samanlaiselta kuin minunkin lapsuuden perheeni.

Toki.Tutulta kuulostaa. Olen jo yli 50 v. Tuollaiset perheet tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Sain lapsuudesta saamiin pelkoihin, masennukseen ja ahdistukseen terapiaa yli 20 vuotta. Pelkään edelleen ihmisiä, mutta olen naimisissa onnekseni maailman ihanimman miehen kanssa ja meillä on aikuiset lapsetkin. Omien lasteni kanssa en jatkanut tuota käytösmallia. Lapsuudenperheeseen katkaisin välini terapian loppupuolella n. 7 vuotta sitten. Toivon teille kaikille apua. Yrittäkää löytää keskusteluapua. Välillä lääkkeetkin on hyväksi. Pahuutta on mutta niin on myös hyviä ihmisiä.

Tajusin itsekin vuosikymmeniä myöhässä millaisessa sontakasassa olenkaan kasvanut! Lapsuudesta saakka olen nähnyt ihmisten paskamaista puolta. Kotona vietiin itsetunto ja muu maailma oli jatkumoa sille:

Miten monesti sen näinkään esimerkiksi kaverien vanhemmista, että jonkinlainen vastenmielisyys piili heissä kun kävin kylässä. Ja näin senkin, että toisten perheiden lapsille, niille toisille kavereille, hymyiltiin ja jutusteltiin mukavia, vaan minulle oltiin kuin jääpatsaita. Jotkut jopa kielsivät kavereitani tuomasta minua enää kylään, vaikka käytöksessäni ei olisi ollut mitään vikaa. Kaverisuhteet olivatkin lyhytaikaisia tai sitten perustuivat hyväksikäytölle. Samankaltainen etäinen kylmyys näkyi ikätovereissanikin, kuin niissä vanhemmissakin, paitsi nuorilla ei ole suodatinta käytössään ja ovat toisinaan julmia. Tuntui kuin kukaan ei oikein pitäisi minusta. Mutta sivuutin nuo havainnot ja tunteet, ei minulla ollut varaa itsetuntemukseen eikä kykyä luottaa omaan arviointikykyyni, mutta olin parhaani mukaan sosiaalinen. Niin jatkoin itseni sivuuttamista ja toisten korottamista, ihan niinkuin kotikasvatus neuvoi.

Se kai teki minusta yksinkertaisen oloisen, kun vastasin aina pahaan hyvällä ja palasin ihmisten luo kaiken unohtaneena, aina valmiina aloittamaan kaiken uudestaan, odottamatta anteeksipyyntöä keneltäkään, itse kuitenkin täynnä syyllisyyttä. Mikä minä olin kenellekään antamaan anteeksi mitään. Minä, mitätön..

Koulumenestystä ei voinut sanoa menestykseksi. Kaikki kapasiteettini käytin vain siihen toivoon että löytäisin ihmisiä jotka välittäisivät minusta. Nyt ymmärrän miten kovasti tein työtä vain toisten vuoksi, eikä silti se tuottanut tulosta itselleni. Niin kovasti halusin tulla hyväksytyksi. En jaksanut innostua koulusta. Nyt, tällä ymmärrykselläni, olisin nimenomaan panostanut koulunkäyntiin ja itseni kehittämiseen. Se olisi ollut ainoa palvelus ja rakkauden teko itselleni. Toisaalta, jos tuntee olevansa vain tyhmä ja huono, niin ei siinä koulukaan auta..

Yleinen suhtautuminen minuun on ollut kummallisen vihamielistä. Kauppojen asiakaspalvelu oli nuorempana lähes aina töykeää. Muistan elävästi sen hetken, kun aikuisena havahduin huomaamaan, että taidan näyttää jo vähän aikuisemmalta, koska myyjät muuttuivat jossain vaiheessa asiallisemmiksi. Hymyilivät ja puhuivat mukavasti. Hämmästyin, miten kurjaan kohteluun olen saanut ennen tottua..

Opiskelu/työpaikoissa sama juttui: Joko se vanha tuttu epämääräinen etäinen kylmyys ja ulkopuolisuus, tai sitten ilkeys, joka verhotaan aina oikeutetuksi teoksi, vaikka ilkeyden ei koskaan pitäisi olla oikeutettua. Siinä luulisi olevan jo kylliksi yhdelle ihmiselle, mutta epäempaattinen perheeni piti huolen siitä, että en missään vaiheessa saa käsitysta siitä että syy olisi kenessäkään muussa kuin minussa.

En ole ollut hankala, päinvastoin. Yrittänyt olla mahdollisimman vaivaton ja hyödyllinen. Olisinpa ollutkin se aggressiivinen öykkäri, niin olisin saanut oikeasta syystä paskaa kohtelua.

Nyt olen erakoitunut. Ymmärtänyt sen liian myöhään, että minun olisi pitänyt olla itseni paras kaveri ja tehdä asioita vaan itseni hyväksi ja miellyttää vaan itseäni. Altistin itseni liian kauan myrkyllisillä ihmisillä ja alistuin heidän sairaisiin sääntöihinsä.

Nyt olen henkisesti sairas.

Voi että! Enpä näköjään ole ainoa! Sairas, psykopaatti sisareni panee jatkuvasti vanhan isäni laittamaan minulle jos jonkinlaista paskaviestiä, että saisi minutkin sairaaksi. Lisäksi hän on tehnyt isästäni henkisesti sairaan ja hauraan.

No näitä maailmassa riittää. Mikään pakko ei ole olla yhteydessä näihin ihmisiin enää aikuisena. Se miten elämäsi jatkuu kun olet päässyt pois tuosta ympäristöstä riippuu ihan sinusta itsestäsi. Voit jäädä suremaan ja elää täynnä vihaa ja katkeruutta tai voit päättää että jatkat eteenpäin eri tavalla. Kannattaa käydä läpi se miten tämä tausta vaikuttaa vielä elämääsi ja valintoihisi ja sitten päästä irti. Valitse toisin. Vain sinä itse voit muuttaa tulevaisuutesi. 

Minulla oli erittäin ihana ja rakastava lapsuuden perhe, vanhemmat ja veljet, mutta anoppini oli todella narsistinen ja päästään sairas manipuloija, appi myös erittäin määräilevä ja sovinistinen Lasten saamisen jälkeen nämä piirteet tulivat voimalla esiin ja jouduin olemaan heidän määräysvallan alla sillä varjolla, että halusivat nähdä ja hoitaa ainoita lapsenlapsiaan usein. Sopuisana ihmisenä alistuin ja myötäilin, mutta hinta oli kova. Olen terapiassa käsitellyt nämä asiat ja voin nyt hyvin. Anoppini on onneksi jo edesmennyt eikä appikaan enää minua voi hallita. Mieheni on maailman ihanin ihminen ja aviomies eikä ole syypää vanhempiensa käytökseen. Pitäkää puolenne ja hakekaa apua traumoihinne, oli syy sitten lapsuudenperheen tai muiden läheisten.