Ruotsalaiset pitivät jo vanhastaan suurimpana kunniana sotaista urhoollisuutta

Ruotsalaiset pitivät jo vanhastaan suurimpana kunniana sotaista urhoollisuutta. Heidän mielensä ikävöi yhtenään suuria urotöitä ja kuuluisaa nimeä. He eivät viihtyneet kauan omassa maassaan, joka silloin oli suurten metsäin ja erämaiden vallassa. Vanhin poika peri isänsä talon, ja nuorempain poikain täytyi itse hankkia elantonsa. Kevään tullessa nämä työnsivät vesille aluksensa, joita nimittivät louhikäärmeiksi (drakar), pukeutuivat sota-asuun ja lähtivät viikinkiretkille, saavuttaakseen vieraissa maissa kunniata ja saalista. He retkeilivät laajalti ja nousivat maihin Itämeren rannikoille, milloin missäkin, ahdistivat siellä asuvia kansoja, pakottivat niitä maksamaan veroa ja ryöstivät kaikki, mitä voivat viedä mukanaan laivoihinsa. Väliin he rakensivat rännikoille vahvasti varustettuja linnoja ja asettivat niihin sotaväkeä kiskomaan veroa. Niin he nousivat maihin Suomenkin rannikoille ja olivat kaikkialla pelättyjä vihollisia, kun ei kukaan voinut heitä vastustaa.
Syksyn tullen merirosvot palasivat sotaretkiltään kotiinsa ja viettivät pitkän talven sotaleikeillä tahi simasarvien vaiheilla vieraspidoissa, joissa runoilijat lauloivat sankarien kunniata ja sankarit tekivät lupauksia lähteäksensä uusille urotöille kesän koittaessa. Nämä pelättävät sotijat olivat kuitenkin uskollisia ystäviä, sanassaan pysyviä, vieraanvaraisia, rakastivat laulua ja pitivät elämäänsä hukkaanmenneenä, elleivät jättäneet jälkeensä kunniakasta nimeä.

Jo tuhat vuotta sitten oli Jumalan ilmoitettua sanaa ja Kristuksen pyhää oppia saarnattu suurimmassa osassa Eurooppaa. Eteläpuolella Itämerta asuvat kansat kärsivät paljon pohjoismaiden viikinkien väkivallantöistä ja toivoivat, että nämä käännytettäisiin kristinuskoon, joka opettaa ihmisiä rakastamaan toisiansa. Saksasta ja Englannista lähti silloin hurskaita, rohkeita miehiä saarnaamaan kristinoppia pohjoismaiden pakanoille. Näillä miehillä oli kova ja hengenvaarallinen työ; moni heistä kärsi kuoleman uskonsa tähden, mutta heidän sijaansa tuli yhtenään uusia opettajia, jotka eivät pitäneet suurta lukua hengestään, kun vain saivat sieluja Jumalan valtakunnalle. Viimein eräs Ruotsin kuningas kastatti itsensä. Hänen nimensä oli Olavi, lisänimeltä Sylikuningas. Hän eli 1000 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän. Etelä- Ruotsi tuli silloin kristityksi, mutta Pohjois-Ruotsi oli vielä pakanuuden vallassa, ja siellä kesti vielä pitkiä, verisiä sotia kristittyjen ja pakanain välillä 150 vuotta, ennenkuin pohjoisten seutujen kansa saatiin tunnustamaan "valkeata Kristusta", joksi he Vapahtajaa nimittivät.

Tähän aikaan oli suuria sotajoukkoja kristitystä Euroopasta lähtenyt valloittamaan Jerusalemia ja Vapahtajan hautaa takaisin uskottomilta, jotka tunnustivat väärän profeetan, Muhammedin, oppia. Sellaisia retkiä nimitettiin ristiretkiksi, koska näet kaikilla niihin osallisilla oli ristinmerkki. Mutta kun pyhä hauta oli voitettu takaisin, tehtiin ristiretkiä muihinkin pakanamaihin. Ylt'ympäri koko Ruotsia saarnattiin nyt sellaista ristiretkeä Suomen pakanoita vastaan. Sitä sanottiin pyhäksi sodaksi, jossa jokainen sotija oli saava syntinsä anteeksi ja se, joka kaatui, iankaikkisen autuuden. Ruotsalaiset olivat sodanhimoisia, ja heillä oli nyt rauha omassa maassaan; he olivat aina valmiit sotimaan saavuttaakseen kunniaa ja voittoa. Nyt luvattiin heille lisäksi autuus siitä, mihin heidän hartain halunsa paloi; eivätkö he siis mielellään olisi kuulleet sellaista kehoitusta!
Monet tuhannet urhoolliset miehet tarttuivat aseihin, kuvasivat ristin kilpeensä. tai ompeluttivat sen vaatteihinsa, ja valtakunnassa syntyi riemu ja palava kiihko kristinopin levittämiseen. Se, joka itse on saanut jotakin hyvää, mikä täyttää koko hänen sielunsa ilolla, tahtoo mielellään jakaa samaa hyvää muillekin.