Raskaus ihan alussa ja olen ihan lopussa ja surullinen

Mitähän tukea se mies tällä hetkellä antaa sinulle? Kuulostaa siltä, että on enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Välillä oikeasti on avuksi ja ymmärtäväinen, ja auttaa pahaan oloon. Nyt vain tuntuu että ei häntä kiinnostaisi yhtään, ja että mun hyvinvointi oisi yhdentekevää.

Kyllä se nyt vaan on parempi erota kunnolla. 

Jos erositte, niin ei häntä varmaan kiinnostakaan vai mitä? Minä heittäisin uukon pellolle ja pohtisin sitten, mitä elämälläni teen.

Välillä avuksi, mutta kuitenkin aiheuttaa sinulle pohjattoman huonon olon? Ota kunnollinen ero miehestä ja etsi sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti tukevat ja ovat apunasi.

Pyydä miehen muuttamaan pois luotasi. Jos hän on tosimies, niin pystyy tukemaan sinua myös toisesta asunnosta. Et pääse jatkamaan elämääsi erosta niin kauan kuin se mies roikkuu, siinä vaikka lapsi olisikin hänen. Kyllä se vauvakin siellä mahassa aistii huonon olosi. Pyydät sitten miehen tulemaan synnytykseen ja maksaan elatusapumaksut lapsen synnyttyä :)

Tsemppiä!

Olen vain tosi huono tekemään mitään asian eteen. Jos pystyisinkin heittämään miehen pihalle niin ei menisi kauaa kun pyytäisin takaisin. Ja ehkä jotenkin vain toivon että vielä miehen kanssa jotain tulisi, vaikka todella mahdoton ajatus.

No sitten pitää teettää abortti. Ei ole sinusta äidiksi.

Miten tämän perusteella voi sanoa minkälainen äiti minusta tulisi ?

Äidillä pitää olla kanttia tehdä päätöksiä. Ja ajatella lapsen etua ennen kuin itseään. Sinä et nyt osoita mitään tästä. Stressi on pahasta sikiölle.

[quote author="Vierailija" time="21.07.2013 klo 15:42"]

Eli olen nyt viikolla 11+4 ja oon ihan yli stressaantunut ja pahalla mielellä koko ajan. Tuntuu ettei voimat riitä enään vaan saan aivan tajuttomia raivokohtauksia ja tunnen itteni niin surulliseksi.

Tilannehan mulla on se, että olen juuri ennen raskauden selviämistä eronnut poikaystävästä ja siitä on edelleen aivan kamalat sydänsurut. Tällä hetkellä mies asuu lähes luonani koska haluaa olla tukena mutta ei mitään sen enempää. Mies on ruvennut käyttäytymään kuin pikkulapsi eikä ymmärrä kuinka rankkaa tämä on minulle, koska rakastan häntä älyttömästi ja olen henkisesti niin lopussa.

Voin saada raivokohtauksia jolloin rikon tavaroita ja jopa olen väkivaltainen, en vain pysty hillitsemään itseäni ollenkaan vaikka haluaisin. Olo on niin kamala. Itkenyt olen kuukauden aikana enemmän kuin koko elämäni aikana, päivästä suurin osa menee pelkkään itkemiseen.

Miehen kanssa vielä tämä hämmennys että hetki sitten oli jo kuin olisi näyttänyt vihreää valoa ja olisi jotakin tunteita sitten taas ei ja käyttää vain hyväkseen kun ei muutakaan ole. Tämä lisää niin älyttömästi pahaa oloa. Mutta en osaa heittää miestä uloskaan että saisin joskus hänet mielestäni ja voisin keskittyä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani. Rakastan aivan liikaa vain.

Nyt siis kaipaan neuvoja miten ihmeessä lievitän pahaa oloani ja raivokohtauksia, en voi sanoin kuvailla kuinka pahalta joka sekuntti tuntuu!

[/quote]

Eroon joko miehestä tai lapsesta, päätä itse. Et ainakaan tarvi miestä tueksesi, joka vain pahentaa oloasi kokoajan.

Kuulostaa siltä että haet huomiota "hallitsemattomilla" raivareilla ja epäilen että pidät lapsenkin pitääksesi exäsi kiinni itsessäsi. Ei tervettä käytöstä. Vaikka olisi kuinka hirveää, ehdotan myös että muutatte nopeasti erillenne. Mies ei muuta mielipidettään sinusta lapsen synnyttyä, ja kuka haluaisi olla parisuhteessa jossa toinen osapuoli on lapsen takia tai säälistä??

Sinä pääset ap jonojen ohi terapiaan, koska olet raskaana. Käytä se hyväksesi. Sinä tarvitset paikan, jossa puhua luottamuksellisesti kaikesta, saat tukea ja apua ja ajatukset selviksi. Tarvitset nyt voimaa, ja terapia auttaa siihen. Voit kertoa lääkärillä, että sinulla on vaikea elämäntilanne, ja hän ohjaa sinut eteenpäin. Voit myös itse soittaa terveyskeskukseen ja varata jutteluajan psykiatriselta sairaanhoitajalta. Mitkään näistä tiedoista eivät mene neuvolaan, eivätkä vaikuta siihen, miten sinua neuvolassa tai synnytyksessä kohdellaan.

Aika asiatonta tulla toisen puolesta sanomaan minkä takia olen lapsen pitämässä! Haluan lapsen todella, vaikka exä ei olisi maisemissa ollenkaan! Tilanteelle en vain mahda mitään, tai sille mitä tunnen, tai kuinka vaikeita asiat mulle on. Sen perusteella ketään ei pitäisi tuomita huonoksi äidiksi tms.

Sun tukenasi...? Paskat. Se vain loisii luonasi, kunnes löytää uuden naisen. Sinuna tekisin abortin.

No vanhemman pitää kantaa vastuuta. Sinä et kanna.

Onko kellään kokemusta terapiasta tms? Auttaako tosiaan vieraalle ihmiselle puhuminen? Itse olen aina vähän epäillyt asiaa.