Minkälaisista asioista parisuhteenne on selvinnyt?

Suuri kiitos vastauksistanne! Ikävää, että olette kokeneet noin rankkoja asioita. Sain viesteistänne kuitenkin paljon voimaa, toivoa ja motivaatiota; että jos te, niin miksi en minäkin pystyisi. t. ap

Avioliittoa 7 v., yhdessä 12 v. erilaisia valtataisteluja on käyty pikkuasioista. suurimmat kriisit   liittyivät pitkään oikeustaisteluun, jonka aikana toinen meistä menetti vielä työnsä. Silloin stressasi raha-asiat yötä päivää. LIsäksi iso vääntö on käyty sukulaisten kanssa siitä, missä menee meidän perheen rajat, joiden yli appivanhemmat eivät saa talloa. Välillä ollut kamalaa työstressiä ja toinen lapsi sairasti pienenä ja valvotti pari vuotta. Ne ovat osin muistoissa yhtä sumua. Sanomatta selvää, että seksielämä oli silloin aika jäissä. Silti ikinä en ole hetkeä ajatellut, että ilman toista olisi helpompaa. Olemme kaikessa toistemme suurin tuki ja turva. 

Olemme olleet naimisissa pian 14 vuotta. Ihmeempiä koettelemuksia ei ole tullut sen enempää ulkoapäin (esim. työpaikanmenetyksiä tai vakavia sairauksia) kuin suhteen sisältäkään päin (kuten pettämistä tai väkivaltaa). Jonkinlaista arkistumista kai on täytynyt tapahtua, mutta en koe sitä uhkana. Meillä on mukavaa yhdessä; samanlainen käsitys siitä miten elämää eletään, ja huumori mukana. Olemme molemmat leikkisiä.

Niin että mitä teinkään tässä ketjussa? No eipä tähän ole kukaan muukaan vastannut, ja minulla on aikaa kun meidän pojat on reissussa :-).

Kuulostaa mukavalta, että teillä on hoituneet arkiset haasteet :)

Kysymyksen pohjalla on seuraavanlainen tilanne:

Parisuhde kestänyt muutaman vuoden, nyt avioliitossa ja yksi lapsi. Nämä vähäisetkin vuode ovat olleet ajoittain todella rankkoja niin ulkoisten kuin sisäistenkin haasteiden myötä. Nyt tilanne on tasaantunut/tasaantumassa ja olemme aloittaneet pariterapian. Tätä ennen kävin itse oman terapiajakson, jossa sain käydä läpi traumaattisia asioita oikeastaan koko elämänikin varrelta.

Olemme (etenkin minä mieheni johdosta) eläneet niin vaikeita tapahtumia, että helpointa olisi varmasti erota siististi. Haluamme kuitenkin aidosti jatkaa yhdessä ja tehdä sen eteen töitä. Mieheni on hyvä isä lapsellemme, josta osaan kyllä iloita.

Pariterapian ensimmäinen kerta oli jo, ja olimme siihen molemmat tyytyväisiä.
 Kuitenkin väsyttää, pelottaa ja on samalla vähän toiveikaskin olo. Kuulisin mielelläni lisää tarinoitanne!

t. ap

Yhdessä 25 vuotta. Näihin vuosiin mahtuu niin paljon hyvää ja niitä kriisejä.

Lapsen saamisesta oli suurin kriisi, kerran erottiinkin, mutta palattiin yhteen. Mies ei ollut varma haluaako lapsen. No nyt on loistava isä lapsellemme. 

Miehen veljen väkivaltainen kuolema. Keskenmeno. Läheisten (lapsuuden perheiden) vakavia sairauksia ja äkillisiä kuolemia. Paikkakunnan ja työpaikkojen vaihtoja.

Vaikka välillä on vaikeaa, olemme kuitenkin toistemme tärkeimmät ihmiset ja se johon voi luottaa.

Oikeastaan kaikkea mahdollista vastoinkäymistä on ollut. Vakavaa sairautta, niin fyysistä kuin henkistä (selätetty!), hometalossa asuminen ja remontointi, talon rakentaminen, vieraissa käyminen, seksuaalisen identiteetin etsiminen, ja no, mitä en haluaisi tunnustaa, perheväkivalta :( Mutta se oli onneksi aika lailla kerrasta poikki. Tosin seuraukset olivat 7 viikon sairasloma että ei ihan pientä. Mutta kaikki on takanapäin. Yhdessä 19 v.

Masennus, maahanmuutto, työttömyys, yksityisyrityksen perustaminen, parin läheisen (omat lapsuuden perheet) menetys ja puolison ystävän itsemurha. Suurin osa puolisolleni "sattuneita", mutta myös minuun vahvasti vaikuttaneita. Osasta olemme päässeet nauttimaan molemmat. Itse olen käynyt terapiassa pidempään, puoliso vain satunnaisia kertoja.

Eihän tuossa nyt niin kauheasti, mutta olemme tunteneet toisemme vasta 3 vuotta. Selviäminen on monena hetkenä ollut karvan varassa. Monet itkut on itketty ja huudot huudettu. Ilman minun terapiajaksojani emme olisi yhdessä. Loppujen lopuksi olemme selvinneet: puhumalla, kuuntelemalla, viljelemällä positiivisuutta edes pienissä hetkissä voimavarojemme mukaan, ja vielä kerran puhumalla. Yhdessä jatkamiselle on tähän asti ollut enemmän ja parempia syitä kuin eroamiselle, joten jatkamme harjoituksia. :)

keskenmenon, oman masennuksen, miehen masennuksen, lasten kehityshäiriöt, työttömyyden ja aviokriisin.

On kannattanut.

Vaimo ei anna minun yhtyä hänen peräaukkoonsa. Olen yrittänyt tulla asian kanssa toimeen koska hän on muuten loistava vaimo, hyvä äiti ja mukava ystävä.

Meillä yhteisiä vuosia takana 7, ja rankinta oli puolison siskon asuminen kanssamme kahden vuoden ajan, joka ajoittui myös esikoisemme syntymän aikoihin - kävin myös muutaman kerran juttelemassa ulkopuoliselle, mikä auttoi, mutta ratkaisevaa oli myös tilanteen muuttaminen.

Masennus, omaa lapsuuden perhettäni koskettanut kuolema, vakava sairaus sekä alkoholismi, työuupumus, keskenmenot, lapsettomuushoidot ja sen jälkeinen rankka vauva-aika yllättäen ilman tukijoukkoja. 18 v takana, on toistaiseksi kannattanut, vaikka välillä hetkellisesti mietityttänyt. Saimme paljon apua pariterapiasta, suosittelen lämpimästi.

Väkivalta, talon rakentaminen, taloudelliset vaikeudet, stressi, mielenterveysongelmat, nyt parhaillani pohdin, onko mieheni as. No, eiköhän sekin mene tähän.

Hei! Täällähän on parisuhdeterapiasta kokemuksia, laitoin oman aloituksen tuonne, sillä haen hyvää terapiapaikkaa oulun seudulta. Kertokaa millaista apua saitte ammattilaisilta ja kuinka siitä saisi "kaiken hyödyn" parhaiten irti? Oliko kallista ja montako kertaa kävitte?

Pahin ollut oman identiteettikriisini läpikäyminen lasten syntyessä. Muuten on ollut ihan leppoisa 8 vuoden suhde, mitä nyt arkisesti kiukutellaan toisillemme pikku asioista, kun isojakaan ei ole. Ulkopuoliset kriisit eivät ole hetkauttaneet suhdettamme, vaikka niitäkin on ollut, läheisten kuolemia, itsemurhia, mielenterveysongelmia, alkoholismia jne läheisillä. Oma kotimme on turvasatama, josta "kaukana on kavala maailma".

Mies sairastui aspergeriin. Koville otti, mutta päästiin yli.

eihän suomalaisilla akoilla ole muuta ku riita kulissia suhteissa!

eihän suomalaisilla akoilla ole muuta ku riita kulissia suhteissa!

[quote author="Vierailija" time="18.07.2013 klo 00:47"]

Mies sairastui aspergeriin. Koville otti, mutta päästiin yli.

[/quote]

... ai että ihan yhtäkkiä hups "sairastui" aspergeriin... kaikkea sitä lukeekin, kun ei vielä ole näkökään lähtenyt.

16, tiedoksesi, että aspergeriin ei tuosta noin vaan "sairastuta". On synnynnäistä.

Me olemme selvinneet 7 lapsen pikkulapsiajasta. Välillä ollut vähän hankalampaa (mieheni ajoittain stressannut rahasta) mutta pääosin hyvin leppoisasti.

Olemme molemmat hyvin velvollisuudentuntoisia, eikä meissä ole ns. laiskanvikaa. Työt, koti ja lapset on hoidettu reippaasti ja silloin jää aika vähän nalkuttamisen aihetta.

Muita kriisejä meillä ei ole ollut.