Kaverini ei koskaan pyydä ulos vaan minun täytyy olla se joka pyytää ulos.

Up

Piste ei kuulu otsikoon.

Kyllähän noita on. Vaikuttavat usein olevan vähän perusluonteeltaan tässä suhteessa passiivisia, ja sitten lisäksi heillä on mies/nainen ja ehkä lapsi(a) eli seuraa heistä. Kaverisuhteet ei kovin tärkeitä. 

Vierailija kirjoitti:

Piste ei kuulu otsikoon.

Eikä otsikoon ole sana. En ymmärrä ihmisiä, jotka nillittävät toisten kirjoitustavasta eivätkä edes osaa kirjoittaa valitustaan oikein.

Sille kaverille voisi sanoa et olisi mukava jos hänkin ehdottaisi tapaamisia.

Jep, tunnistan itsessäni myös tuon itsetunto-ongelman ja sen tunteen, että seurassani ei muka viihdytä. Olen myös oppinut siihen, että en vaadi kavereilta jatkuvaa yhteydenpitoa, minkä takia ala- ja yläasteella moni ystävyyssuhde kariutui. Minulla on muutama läheinen ystävä, ja se riittää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän noita on. Vaikuttavat usein olevan vähän perusluonteeltaan tässä suhteessa passiivisia, ja sitten lisäksi heillä on mies/nainen ja ehkä lapsi(a) eli seuraa heistä. Kaverisuhteet ei kovin tärkeitä. 

Niin. Enemmänkin se juuri, että seuraa on perheestä. Sellaiset jotka eivät hirveästi viihdy sosiaalisissa tilanteissa ovat tyytyväisiä perheen kesken. Eivät kaipaa niin kauheasti seuraa muutenkaan vaan ne harvat tapaamiset kavereiden kanssa riittävät.

Minusta se ei kerro ystävien merkityksestä, tärkeydestä. Enemmänkin se, että pitkänkin ajan kuluttua haluaa kuulla kaverin kuulumiset ja elämä kiinnostaa, merkitsee.

Minusta useat yhteydenotot eivät kerro kaverin tärkeydestä.

Tulee tunne, että ne joille se on tärkeää eivät osaa olla yksin ja tarvitsevat seuraa koko ajan ja kaikkeen mitä tekevät. Kaverit ovat vain ajantäytettä.

Mulla syitä on useita.

- Vuorotyö aspana (usein ihan puhki)

- Oma perhe

- En jaksa tavata jatkuvasti, fiiliksen ja voimien mukaan.

Itsekin otan yhteyttä harvemmin kuin kaverini. Olen ollut aina sellainen ja ainakin nykyään syy on se, etten vain tarvitse seuraa mihinkään. En muistaakseni ole koskaan pyytänyt kaveriani mihinkään "seuraksi", vaan aina pyydän kahville siten, että voimme jutella asioista. En baariin tai leffaan. Shoppailu on painajaista jonkun kanssa.

Olen varmaankin passiivinen ihminen kaiken kaikkiaan. En ole koskaan harrastanut mitään ja viihdyn kotona kirjojen ja telkkarin parissa.

Lapsen synnyttyä on tullut useammin tehtyä asioita lapsen vuoksi. Miehen kun tapasin, niin mies vei ja suunnitteli. Itse en kaipaa sellaista tai tee aloitetta. Miehenkin kanssa keskusteltiin suhteen alussa tuosta.

Lähden kyllä, jos joku keksii jotakin ja haluaa seuraksi. Riippuu kyllä paljon asiastakin.

Minulla mies ja lapsi vievät ne "menoenergiat" eikä tarvitse muiden kanssa "mennä".

Näissäkin varmaan merkitsee samankaltainen luonne.

Minulle ei kyllä tuke mieleen, että se kertoisi ylimielisyydestä tai itsensä parempana pitämisestä. Enemmänkin vain passiivisuudesta tai epävarmuudesta. Voihan se olla, ettei juuri kyseisen kaverin seura kiinnosta ja yrittää lopettaa yhteydenpidon. Puhumalla asia varmaan selviää.

Kunhan muistaa vaan, että ihmisiä on erilaisia ja ketään ei voi väkisin muuttaa tai pakottaa käyttäytymään haluamallaan tavalla. Kannattaa puhua kohteliaasti ja rauhallisesti.

Minä taidan olla tänä päivänä yksi tällainen, joka ei ehdottele tarpeeksi näkemisiä. Tähän mennessä suurimman osan kanssa on mennyt niin, että minä olen se aktiivisempi osapuoli. Nyt elämääni on tullut uusi, mukava tuttavuus ja huomaan, että vaikka pidän hänestä ja hänen seurastaan, en tee aloitteita, hän tekee. Syitä tähän löydän omasta elämäntilanteestani. Olen eron keskellä ja kaipaan paljon omaa aikaa paranemiseen. Ulkonakäynti kavereiden kanssa antaa paljon, mutta aloitteen tekeminen siihen tuntuu vaativan liikaa nykyisiin voimavaroihini nähden. Pelkään myös jollain tasolla, etten kelpaakaan. En myöskään halua häiritä häntä ja hänen uutta suhdettaan. En tiedä mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa, niin sitten jääkin ehdottelut siihen ei yhtään -tasolle.

Ja korostan uudelleen, että ihan oikeasti pidän tästä ihmisestä! Hän on lämmin ja suurisydäminen.

Vierailija kirjoitti:

Minä taidan olla tänä päivänä yksi tällainen, joka ei ehdottele tarpeeksi näkemisiä. Tähän mennessä suurimman osan kanssa on mennyt niin, että minä olen se aktiivisempi osapuoli. Nyt elämääni on tullut uusi, mukava tuttavuus ja huomaan, että vaikka pidän hänestä ja hänen seurastaan, en tee aloitteita, hän tekee. Syitä tähän löydän omasta elämäntilanteestani. Olen eron keskellä ja kaipaan paljon omaa aikaa paranemiseen. Ulkonakäynti kavereiden kanssa antaa paljon, mutta aloitteen tekeminen siihen tuntuu vaativan liikaa nykyisiin voimavaroihini nähden. Pelkään myös jollain tasolla, etten kelpaakaan. En myöskään halua häiritä häntä ja hänen uutta suhdettaan. En tiedä mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa, niin sitten jääkin ehdottelut siihen ei yhtään -tasolle.

Ja korostan uudelleen, että ihan oikeasti pidän tästä ihmisestä! Hän on lämmin ja suurisydäminen.

Näinhän se on. Se on paljon kiinni elämäntilanteestakin. Vaatii toiselta vain vähän ymmärrystä ja toisen asemaan asettumista. Jos siis kaveri ihmettelisi asiaa kuten ap.

Kun voimia saa enemmän, sitä jaksaa ihan eri tavalla.

Kuuluu kun pistä kuulumaan pisteen.

Vastaan nyt 5 vuotta myöhemmi mut oon ite just semmone et en ikinä kysy ketään hengaa mun kanssa, mut se johtuu iha vaan siitä, että mua väsyttää aina niin paljon, että en jaksais lähtee minnekkää, mut kyl mä lähen jos pyydetään. Oon kans aina aatellu silleen, että jos joku haluaa hengata mun kanssa niin sitten se kysyy multa ja jos ei kysy niin sitten se varmaan on jonkun muun kanssa tai ei ylipäätänsä kaipaa mun seuraa. En mä aattele olevani mitenkään parempi tai inhoa mun kavereita.