Olisitko sietänyt nuorena huonoa kohtelua parisuhteessa?

Valitettavasti näin pääsi käymään. Enää ei onnistuisi näillä elämänkokemuksilla. 

No en taatusti. Nuorena olisi ollut parempi tulevaisuus edessä joka tapauksessa. Olin ehdoton, yhteen lyöntiin loppui se romanssi. No, ei ihan  ensimmäiseen saman tien,mutta joka tapauksessa järjestin asiani mahdollisimman pian siihen malliin, että jatkoimme eri suuntiin.

Vanhempana ja perheellisenä, kun on yhteistä velkaa ja omaisuutta, ei ole enää ihan niin nopea lähtö, eikä helppo. Ei sillä, että lyömistä sietäisin vieläkään, mutta muuta huonoa kohtelua tässä on vuosien varrella nähty.

Minua ei kukaan koskaan ole yrittänyt kohdella huonosti, joten en osaa sanoa, miten oiikeasti kävisi, jos joku yrittäisi. Toivoisin toki mielelläni, että osaisin lähteä sellaiseta suhteesta, mutta kokematta en tiedä: sitähän sanotaa, että sellaisessa tilanteessa ensin on niin hämmästynyt ettei usko tilannetta todeksi ja sitten onkin jo niin peloissaan ja lannistunut, ettei enää pysty. Ehkä minullekin kvisi niin, vaikka nyt en osaakaan sitä kuvitella?

Annoin. Huono itsetunto, nuorena en saanut kotoa mitään tukea ja välittämistä, vanhemmat olivat erokriisissään ja olin henkisestii heitteillä. Tarrasin sitten tyyppiin jolta janosin rakkautta ja hyväksyntää. Kohteli todella rumasti. Onneksi se kaikki on mennyttä ja olen saanut itsetunnon ja terveen puolison. Ihan pahalta tuntuu miten oli silloin nuorena paha olla. Ikinä en jätä omia lapsiani oman onnensa nojaan etsimään lämpöä väärästä paikasta.

Minäkin olin nuorena tarkempi omasta arvostani kun nykyisin.

Siedin parikymppisenä nalkuttavaa vainoharhaista pirttihirmua. Aloin kyllä itsekin voimaan lopulta suhteessa huonosti. Olen siis mies.

Olen mies ja siedin huonoa kohtelua n. 8 vuotta nuorena, 19-26 vuotiaana. En arvostanut itseäni ja luulin että kyllä se toienenkin rakastaa ja oppii myös joskus kunnioittamaan minua. En vieläkään osaa sanoa oliko vika minussa, hänessä vai meissä. Enkä sillä enään viitsi päätäni paljoa vaivata.

Kohtelin miehiä väärin ja he minua. Arvostus puuttui.

Kyllä siedin nuorempana huonompaa kohtelua, sillä en oikeasti tajunnut, että poikaystävä ei automaattisesti rakastakaan minua yhtä paljon kuin vanhempani ovat rakastaneet. Kantapään kautta tuli tuokin opittua ja nykyään tiedän miten minua ei kohdella. Olen siitä hyvin tarkka.

En antanut kohdella huonosti. Minulla oli yksi pitkä suhde ennen aviomiestäni joka hiipui hiljalleen kasaan. En endes vilkaissut ketään ranttalisti elävää kahtakertaa, ja muutaman potentiaalisen kontrolloijan jätin alkumetreillä. Ja olen päätöksistäni onnellinen edelleen.

Olisin ja siedin. Valitettavasti en tiennyt paremmasta.

Kun olin kuunnellut tarpeeksi äitini ilkeää juoppoa miestä, olin päättänyt, että en ainakaan minä siedä tuollaista. Enkä sietänyt, nuorempana.

Olisin antanut.

Minunkin vanhemmilla oli erokriisi eikä jaksaneet tukea minua. Kävin niinkin syvällä että näytin oloni koululla ja olisin saanut terapiaa mutta äiti ei tahtonut sitä niin lahjoi minut. Opettelin parisuhteessani vasta riitelemään oikein ja onneksi olin kompastunut ihmisen syliin joka opetti että minullakin on väliä.

Uskon että ilman tätä kumppaniani olisin tipahtanut väärään porukkaan, siitä on muistot ja kaveriporukassa osalla menee huonosti.

Siedin vähän aikaa. Kun en enää sietänyt, tulikin äkkiloppu; kyseisen äijänkäppänän mielestä tasapainoinen nainen on yhtä kuin kynnysmatto. Hän löysi sitten itselleen kynnysmaton, ja minä löysin tervepäisen, kunnioittavan ja rakastavan miehen.

Siedin nuorempana ja jossain määrin siedän edelleen. Sitä kummasti tottuu ajan kuluessa huonoon kohteluun samoin kuin käsien pesemiseen ennen ruokailua. Tuntuu siltä, että naisten käytöstavat ovat ajan kuluessa vain huonontuneet samalla, kun omat käytöstapani ovat parantuneet.