Miksi pitäisi rakastaa puolisonsa lapsia...

No sanotaan nyt suoraan, että olen lähtemässä tästä suhteesta. En kertakaikkiaan jaksa tätä enää...On vaan tosi vaikeata sanoa tuolle miehelle asiasta. Tai olen jo puhunutkin, mutta tuntuu, ettei ota tosissaan.

Todellakaan uusperhe-elämä ei ole ruusuilla tanssimista! Kannattaa todella tarkkaan miettiä naiset, mihin sen nenunsa tunkee!

Ap

Siis eihän toisten lapsia tarvitse rakastaa, harva siihen edes pystyy, mutta aivan mielettömän paljon helpompaa on, jos niistä toisen lapsista tykkää. Jos kumppanin aiemmat lapset tuottavat tuskaa, pitäisi jotenkin vain opetella sietämään ja olemaan heille hyvä aikuinen siinä elämässä, joka kuitenkin on valittu sen uuden kumppanin myötä.

Olen satavarma, että uusperheet ovat erittäin haasteellisia, ja hatunnosto heille, jotka tekevät kaikkensa, että jokaisella siinä perheessä olisi edes kohtuullisen hyvä olla ja elää. Vaatii aikuisilta todella paljon, niin lapsiltakin, mutta ymmärrän, jos heillä ei edes ole halua yrittää yhteisen hyvän eteen, ovathan lapset kuitenkin osin raakileita vielä.

Siis mieluiten olen yksin, kuin tässä uusperhesotkussa!

Unelmoin siitä, että voin olla kolmistaan rakkaiden lasteni kanssa ja ei ole mitään miehiä ja heidän edellisen liiton lapsiaan perässävedettävänä. Totuus on, että lapseni tarvitsevat minua nyt eniten. Hekään eivät halua miehen asuvan täällä. Joten päätös ei ole minun puoleltani kauhean vaikea.

Pelkään vain vähän miehen reaktiota, kun edellinenkin suhde päättyi ikävästi.

Ap

Usein rakkaus syntyy biologiseen lapseenkin pikkuhiljaa, en itse ainakaan rakastunut esikoisvauvaani heti ensinäkemältä. Rakkautta ei voi pakottaa, mutta aina omiin tunteisiinsakin voi vaikuttaa,mkun on motivaatiota. mielestäni alkuun riittää ihan aikuisen ihmisen vastuuntunto, tasapuolisuus ja myötätunto. Mielestäni uusperhekuvioossa kauppaan kuuluu myös puolison lapset, eli myös heistä kuuluu välittää kun on leikkiin ryhtynyt!

Mutta mitä jos lapset ovat tosi vaikeita tapauksia? Valehtelevia, kiroilevia, ilkeitä muita kohtaan? Vaikeata on.

Olen ollut huolehtivainen heitäkin kohtaan, tasapuolinen, ystävällinen heille. Siitä ei ole ollenkaan kysymys.

Mutta jos ei pysty välittämään heistä, kai se on merkki, että täytyy lopettaa koko suhde.

Ap

Ja tosiaan, olen surullinen lähinnä miehen ja hänen  lastensa puolesta, jos lopetan tän suhteen! Olen nimittäin ollut heitä kohtaan kiva ja ystävällinen, vaikka ovat hankaliakin olleet. Ja he tuntuvat pitävän minusta. Pidän heitä myös sylissä jne.

Siis heidän reaktionsa takia en ole tätä suhdetta vielä lopettanut...

Ap

Eli luulen, että hänen lapsensa olisivat surullisia, jos emme enää näkisi. Olen minäkin heihin sen verran kiintynyt, että toivon heille kaikkea hyvää elämässä. Mutta tällä hetkellä tämä kuvio on minulle liian raskas.

Ap

23 jatkaa, että harmi kun en lukenut koko ketjua. Olitkin stten aloittanut suhteen vähän liian hätäisesti eron jälkeen. Ehkä olisi tosiaan parempi elää omien lasten kanssa, ilman miestä ja uusperhekuviota.

Uusperheessä pitäisi muistaa, että aikuiset ovat voineet tehdä valintoja, lapset eivät. Lasten elämään ja elintilaan vain tuppaa uusia aikuisia, joita kohtaan pitäisi vielä päälle päätteeksi käyttäytyä kiltisti. Ehkä itsekin protestoisitte?