Lue keskustelun säännöt.
Häpeän olla "normaalipainoinen"
27.06.2013 |
Millä tahansa kriteereillä mitattuna olen normaalipainoinen (55/162) mutta olo on niin lihava että hävettää.. Ennen painoin 47-52 mutta imetyksen lopetettuani paino on jysähtänyt tuohon ja samalla vaatekoko XS-S kokoon S-M. Yritän kovasti ajatella terveellä tavalla että olen terve, normaalipainoinen ja saanut ihanan lapsen jne mutta kylläpä on sitkeässä tässä kropassa/mielessä se ajatus että mun pitäis olla "pieni". Ahdistaa. Tietty voisin alkaa nyt laihduttamaan, en vain ole sitä koskaan eläessäni tehnyt ja tuntuupa se vaikealta. Vai hyväksyäkö sittenkin itsensä tällaisena? Kovin nuorikaan en enää ole, 34v.
Kommentit (24)
Kyllä muakin ottaa pattiin nykyinen kilomäärä (171/60), mutta olen siis toipuva bulimikko, paino sahannut viimeisen neljän vuoden aikana 55-75, ja koitan päästä yli siitä tuntemuksesta, että paino määrittää minut ihmisenä. Ei se määritä, enkä välttämättä tämän pituisena edes huomaisi sitä muutaman kilon nousua tai laskua, mutta kun kilot ovat "pään sisällä."
Onpa helpottavaa huomata, että mulla on helppo elämä kun paino on oman elämäni vaikein asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
19, urheilen kyllä, jonkin verran. Sanoisin että aerobista liikuntaa ehkä 3-4 h/vko, mutta muuhun - esim kuntosaliharjoitteluun - ei ole ollut aikaa :/ Sekin lähinnä siitä syystä, että olen tosi huono ottamaan "omaa aikaa"; työssä käynnin lisäksi haluaisin olla kaiken vapaa-ajan lapseni kanssa.. (Nuo liikunnat siis lähinnä työmatkaliikuntaa).
20, niin, itse käyn nyt ekan kerran elämässäni tätä asiaa. Vielä 30+ ikäisenä painoin 47-49, ei siis ollut mulle mikään "nuoruuden paino". Raskauskiloja tuli paljon, n.20 (52 -> 72) jotka lähti itsestään" (imetyksen aikana) mutta imetyksen loputtua (imetin yli 2v) paino nousi muutaman kilon.
nyt kun luen näitä vastauksia, ymmärrän kyllä aiempaa selvemmin, miten pieni ongelma tämä on elämässä. Ärsyttävää vaan kun ne pienetkin ongelmat saavat joskus suuret mittasuhteet.. Ja tiedostan toki myös sen, että jos mulla ei ole hyvä olla tässä kropassa, ei sitä kukaan muu korjaa kuin mä itse.. Jotenkin vain käyn tätä pohdintaa itseni kanssa; hyväksyäkö raskauden ja ehkä vanhenemisenkin tuomat merkit itsessä vai alanko taistella niitä vastaan..
ap
Sama kuin ap:llä, ikää ja painoa myöten (pituudessa parin sentin heitto). Luulen että johtuu paljon tottumuksesta: kun on ollut pieni ja mieltää itsensä pieneksi, niin eron näkee helpommin pienessäkin painnonousussa, ja ainahan itseään katsoo kriittisemmin kuin muita. Ja toisaalta myönnän kyllä senkin että on täsäs korvien välissäkin vähän vikaa, kun kyse on tosiaan pienestä painomäärän erosta ja siksi vähän myös pelkään käydä asiaan käsiksi, pelkään että pienikin laihdutus lyö yli ja saan syömishäiriön (parhaalla kaverilla oli nuorena anoreksia).
No joo, pieni ongelma, mutta häiritsee silti ja häiritsee vaikka elämässä on isompiakin murheita. Mutta ne ovat sellaisia joille en voi mitään, tälle voisin ja siksi se häiritsee...