Kriisi läheisen kuoleman jälkeen

Kantapään kautta saatu kokemuksen ääni: hae apua, jo nyt.

Itse painoin jollain robottivaihteella, kun läheinen taisteli toista kuukautta hengestään ja oma lapsi sairastui ja lisäksi nämä aiheutti sellaisia läheisen velvollisuuksien kasaantumista minulle. Kun töissä tuli vielä suuret muutokset, oma työyhteisö hajosi ja työ muuttui kaikin puolin ei-kiinnostavaksi, niin vuoden päästä olin ihan loppu. Psykologi kuvasi hyvin, että jaksamisen puolesta mennyt nyt visakortin luottopuolikin loppuun.

Mun ahdistus ja suru tilanteessa muuttui ajan saatossa masennukseksi. Nyt keräilen itseäni ja voimiani sairaslomalla, pääsen työterveyspsykologilla käymään ja lääkärillä parin viikon välein. Masennuslääke aloitettiin, ja se on auttanut, ei se tietysti mua paranna mutta antaa voimia käsitellä asioita ja kerätä niitä voimavaroja (joita ei siis tule velvollisuuksia väkisin läpi paahtamalla tai vuoteessa makaamalla).

Jossittelua sen verran, että jos olisin mennyt heti juttelemaan kun ensimmäisiä kertoja itkin vain väsymystä ja sitä loputonta huonojen uutisten tulvaa, niin ehkä en olisi päätynyt näin huonoon jamaan. KUKAAN ei jaksa määräänsä enempää, ja se että jos en pidä omasta jaksamisestani huolta, niin en voi olla apuna ja tukena omalle perheelle ja läheisille.

Meillä on tosi suppea työterveyshuolto, mutta työssä jaksamiseen liittyvissä asioissa avun saanti näyttäisi toimivan erinomaisesti. Kävin myös kaupungin akuuttiryhmässä psykologilla (voi mennä ilman lähetettä) ja tämä oli myös hyvä kokemus.

Hae apua! Kaikkea hyvää ja paljon jaksamista!

Vierailija kirjoitti:

Kantapään kautta saatu kokemuksen ääni: hae apua, jo nyt.

Itse painoin jollain robottivaihteella, kun läheinen taisteli toista kuukautta hengestään ja oma lapsi sairastui ja lisäksi nämä aiheutti sellaisia läheisen velvollisuuksien kasaantumista minulle. Kun töissä tuli vielä suuret muutokset, oma työyhteisö hajosi ja työ muuttui kaikin puolin ei-kiinnostavaksi, niin vuoden päästä olin ihan loppu. Psykologi kuvasi hyvin, että jaksamisen puolesta mennyt nyt visakortin luottopuolikin loppuun.

Mun ahdistus ja suru tilanteessa muuttui ajan saatossa masennukseksi. Nyt keräilen itseäni ja voimiani sairaslomalla, pääsen työterveyspsykologilla käymään ja lääkärillä parin viikon välein. Masennuslääke aloitettiin, ja se on auttanut, ei se tietysti mua paranna mutta antaa voimia käsitellä asioita ja kerätä niitä voimavaroja (joita ei siis tule velvollisuuksia väkisin läpi paahtamalla tai vuoteessa makaamalla).

Jossittelua sen verran, että jos olisin mennyt heti juttelemaan kun ensimmäisiä kertoja itkin vain väsymystä ja sitä loputonta huonojen uutisten tulvaa, niin ehkä en olisi päätynyt näin huonoon jamaan. KUKAAN ei jaksa määräänsä enempää, ja se että jos en pidä omasta jaksamisestani huolta, niin en voi olla apuna ja tukena omalle perheelle ja läheisille.

Meillä on tosi suppea työterveyshuolto, mutta työssä jaksamiseen liittyvissä asioissa avun saanti näyttäisi toimivan erinomaisesti. Kävin myös kaupungin akuuttiryhmässä psykologilla (voi mennä ilman lähetettä) ja tämä oli myös hyvä kokemus.

Hae apua! Kaikkea hyvää ja paljon jaksamista!

Kiitos kovasti kommentistasi! Olen jo varannut ajan psykiatrille, jota saa odottaa vielä pari viikkoa. Jonot ovat olleet harmillisen pitkät. Akuutisti kävin jo keskustelemassa terveyskeskuksessa psykologilla, jonne on mahdollista varata vielä uutta aikaa. Voisi olla ihan viisasta näin vielä tehdä.

Itselläni on taustalla melko tuore loppuunpalaminen työssä sekä muita kuormituksia henkilökohtaisessa elämässä, joten tämä kaikki on ollut paljon ja kerralla. Kuukauden kuluttua tulisi jaksaa aloittaa uudet työt, mutta voimat on kieltämättä hyvin koetuksella. Mutta kiitos paljon näkökulmastasi, tämä rohkaisi entisestään pitäytymään avun piirissä. Ap

Ensimmäinen vastaaja ehtikin jo antaa tosi hyviä neuvoja. Ainut lisäys olisi, että jos psykologi/terapeutti ei tunnu ymmärtävän, kyse voi olla ihan vain henkilökemiasta ja auttaa, kun pyydät siirtoa toiselle. Surettaa ihmiset, jotka sanoo, ettei terapia auttanut, mutta ovat kokeilleet vain yhtä terapeuttia. Joku toinen olisi voinut pystyä auttamaan juuri sinua.

Jaksamista!

Tietyllä tavalla ison menetyksen jälkeen olo ei normalisoidu koskaan. Tarkoitan tällä sitä, että ei ole enää paluuta siihen, mitä oli ennen menetystä. Täytyy kasvaa uuteen "normaaliin", joka on elämä surun kanssa. Surusta ei pääse yli, mutta sen kanssa oppii elämään. Jos oppiminen ei onnistu yksin, kannattaa hakea apua matalalla kynnyksellä. Surutyössä ensimmäinen vuosi on vaikein. Tulee kaikki merkittävät päivät ensimmäistä kertaa ilman sitä menetettyä rakasta. Sen jälkeenkin sattuu, mutta ei niin paljoa, kuin ensimmäisellä kerralla. Välillä vielä vuosien päästäkin tulee surunaaltoja. Se on täysin luonnollista. Ikävä ei lakkaa koskaan eikä sen tarvitsekaan. Voimia sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Minulla vähän sama juttu, paitsi että enää ei itketä. On minulle sanottu, että puoli vuotta on lyhyt aika ja että sureminen on normaalia, ja tajuan sen itsekin, mutta samalla on nyt jo sellainen tunne, että en tule pääsemään tästä yli ikinä.

Sinun ei tarvitse päästä surusta yli. Kukaan ei pääse. Eikä tarvitsekaan. Pitää vain oppia elämään menetyksen ja surun kanssa. Minä suren edelleen mummoani, joka kuoli jo yli 20 vuotta. Ja tulen suremaan loppuelämäni. Suru ei enää ole niin rajua kuin alussa, mutta on silti olemassa. Välillä tietty laulu tai muisto saa vieläkin kyyneleet silmiin. Se on ihan luonnollista ja minusta on turha yrittää pakottaa itseään "pääsemään yli".