Sosiaalisten tilanteiden pelko, yliopisto ja aineenopettajan pedagogiset opinnot

Paniikkinosto.

Ap

Sinne vaan. Kyllä sä ne opinnot hanskaat. Opetusharjoittelua ei nykyään edes ole kuin ihan vähän vaan. Ei se sitä tarkoita, että tarttis opettajana työskennellä.

Oli kyllä aika kaamea kokemus. Mulla sentään 20 vuodentyökokemuskin media-alalta.

Rehellisesti sanoisin, että älä hakkaa päätäsi seinään.  Opettajuus on kuin 5 esitelmää joka päivä.

Opettajan on oltava uskomattoman kestävä henkisesti, jotta teinit eivät revi häntä kappaleiksi. Opettamistesta on myös nautittava, muuten opettajan ammatista tulee karmea kivireki.  Teinit kyllä aistivat heikkouden ja kaikki arvostus meni sitten siinä.  Opettajat sietävät paremmin ns. kummajaisia, mutta työt pitää saada tehtyä. Mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin kollega, jonka rästit jäävät muiden hoidettavaksi.

Anteeksi, mutta haluan olla rehellinen.

Kannattaisiko nyt miettiä mitä oikeasti haluat tehdä työksesi. Varmasti kannattaa työstää joka tapauksessa sosiaalisten tilanteiden pelkoa mutta onko pakko hakeutua ammattiin jossa oikein joutuu olemaan esillä? Muunkinlaista työtä on. Toisaalta joillekin juuri syvään päähän hyppääminen toimii. Tuskinpa vahingossa sait hyvät soveltuvuuspisteet ja olet oikeasti työhön sopiva. Jos ala kiinnostaa ottaisin opinnot nimen mukaisesti koulutuksena jossa keksityt juuri pelkosi voittamiseen. Kokemuksesta tiedän että selkeä rooli esim. opettaja auttaa.

Opetusharjoittelu teki ainakin mulle hyvää. 5-10 silmäparia, jotka arvioivat herkeämättä jokaista liikettä ja äännähdystä + opiskelijat, jotka vertaavat edelliseen auskuun. Jos siitä selviää, selviää aika monesta muustakin hommasta.

Itse olen ollut harjoittelukoulussa opetusharjoittelun ohjaajana ja samalla aineenopettajana. Jos on paniikkihäiriötä tai sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kannattaa käydä lääkärissä ja pyytää esim sitalopraamia. Itselläni on juuri sos.tilanteiden pelko. Lääke auttoi siihen tosi hyvin, ja tein työtäni monta vuotta ongelmitta.

Kuitenkin halusin lopettaa lääkkeet, ja sinnittelin aineenopettajana vielä muutaman vuoden lääkkeettömänä. Häiriö kävi pikku hiljaa niin ankaraksi, että en jaksanut. Julkiset päivänavaukset koko koulun väelle olivat viimeinen pisara. Aineenopettajalla on lisäksi mahdoton määrä kokeiden korjausta. Itselläni saattoi olla n.180 kpl nelisivuisia ysiluokan kokeita tarkistettavana yhtenä viikonloppuna. En suosittele aineenopettajan työtä kenellekään, ellei ole rautaiset hermot ja hyvät unenlahjat.

Lopetin opettajan työn, ja olen suuntautumassa muulle alalle.

Itse oma opetusharjoitteluni 2008 oli painajaista. Pidin ”täydellisiä” oppitunteja, ja niiden valmisteli venyi aina yöhön asti, koska vaadin täydellisyyttä itseltäni. Opetusharjoittelu on todella vaativaa, jos haluaa tehdä tunnit hyvin.

Miten päädyit valitsemaan juuri ammatin jossa esiinnytään tunnista ja päivästä toiseen?

Mulla oli invalidisoiva sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö, vaikea masennus ja disso-oireita saman ikäisenä. Oikeastaan on vieläkin, mutta pärjään niiden kanssa. Olen aineenopettaja ja suoriudun työstäni ihan hyvin. Opinnoissakin meille sanottiin, että kaikenlaisia opettajia tarvitaan ja kaikki on eri tavalla hyviä. Hiljaisen opettajan on helpompi antaa puheenvuoro oppilaille jne.

Opinnoista pääsin suht. helposti läpi, melko suuri osa niistä oli satojen ihmisten massaluentoja, joissa oli helppo kadota väkijoukkoon. Ryhmätöissä oli aina mukana joku hyvin johtamishaluinen ja dominoiva persoona, joten välttämättä ei tarvinnut hirveästi sanoa mitään, kunhan teki osuutensa. Harjoitustunnit suunniteltiin aina todella tarkkaan ja siellä oli ohjaaja ja opiskelukavereita tukena.

Pedagogisten opintojen aikana mulla oli hyvin voimakkaat disso-oireet, saatoin iltapäivällä havahtua kotimatkalla, että minulla ei ole mitään hajua mitä olen päivän aikana tehnyt. Nyt työssäni olen kääntänyt sen vahvuudeksi, kun astun luokkaan, olen panssarin takana ja larppaan hyvää opettajaa. Olen rauhallinen ja oppilaat ovat myös aika rauhallisia minun luokassani. Pidän nuorista ja työstäni, eikä tähän mennessä kukaan muukaan ole valittanut.

Käännekohta henkisessä kasvussani oli, kun menin seuraamaan opetusta entiselle yläasteelleni, jossa minua kiusattiin pahasti. Pystyin jättämään ne möröt taakseni kun kohtasin sen. Kyllä moneen kertaan panikoin, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään. Pelkäsin kouluja, koululaisia ja koulun pihoja kiusaamisen takia. Opintojeni aikana pääsin niistä peloista eroon. Nykyään olen todella herkkä näkemään hyvin hienovaraisenkin kiusaamisen, enkä pelkää puuttua siihen.

Muista, että sekin on ok todeta, että tämä ei ole mun juttu ja vaihtaa alaa. Ne opinnot eivät ole helpot, mutta adrenaliini on siinä hyödyksi, kuten missä tahansa esiintymistä vaativassa tehtävässä.

Ap:lle ja muillekin: menettekö useinkin kaikkiin paikkoihin sillä oletuksella että ne on maksettu teidän suojakatokseksi? Onko oma napa niin tiivis?

Vierailija kirjoitti:

Miten päädyit valitsemaan juuri ammatin jossa esiinnytään tunnista ja päivästä toiseen?

Kiitos hyvistä näkökulmista ja omien kokemusten jakamisesta kaikille!

Tähän kysymykseen vastaan, että todella hyvä kysymys, johon minulla on kaksi epävarmaa vastausta.

1. Minun valitsemaltani alalta asiantuntijalla on vain vähän töitä. Ei suoraan sanottuna juuri lainkaan. En tiedä mikä minusta voisi tulla isona, ja ope tuntui vaihtoehtona selkeimmältä.

2. Kuten aloituksessa sanoin, provosoiduin. Epäonnistumiset saivat minut haluamaan oppia ja kehittyä ja päästä pois näistä vaikeuksista, jotka hallitsevat elämääni. Ts. en halua elää niiden armoilla enää, vaan tehdä rohkeita valintoja ja tehdä kaikkeni pyrkiessäni niitä kohti. Syksyn lähestyessä kuitenkin kaduttaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanoisin, että älä hakkaa päätäsi seinään.  Opettajuus on kuin 5 esitelmää joka päivä.

Opettajan on oltava uskomattoman kestävä henkisesti, jotta teinit eivät revi häntä kappaleiksi. Opettamistesta on myös nautittava, muuten opettajan ammatista tulee karmea kivireki.  Teinit kyllä aistivat heikkouden ja kaikki arvostus meni sitten siinä.  Opettajat sietävät paremmin ns. kummajaisia, mutta työt pitää saada tehtyä. Mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin kollega, jonka rästit jäävät muiden hoidettavaksi.

Anteeksi, mutta haluan olla rehellinen.

Kuulostat kollegaltani. Saatat yllättyä, kuinka monella opettajalla on mielenterveyden ongelmia taustalla tai painii niiden kanssa tälläkin hetkellä. Ei sitä tiedä ennenkuin kokeilee, soveltuuko alalle. Aika mielenkiintoisia persoonia oli minunkin kanssani opetusharjoittelussa ja heistä tuli todella hyviä opettajia.

Vierailija kirjoitti:

Opetusharjoittelu teki ainakin mulle hyvää. 5-10 silmäparia, jotka arvioivat herkeämättä jokaista liikettä ja äännähdystä + opiskelijat, jotka vertaavat edelliseen auskuun. Jos siitä selviää, selviää aika monesta muustakin hommasta.

Niillä oppilailla on aika monta auskua ja suurin osa on ihan paniikissa siellä luokan edessä, kyllä he ovat tottuneet siihen että auskua hermostuttaa. Heidän oma opettaja on siellä ja puuttuu kyllä, jos ongelmia meinaa tulla.

Ei pysty argumentoimaan mutta klikkailemaan vain... jee jee...

Kroppasi valmistautuu uuteen tilanteeseen stressaamalla. Itsekin olen aloittamassa uudella alalla loman jälkeen ja nyt kaduttaa vaikka hakeutuessa uuteen oli into ja motivaatio kohdallaan. Uskon että selviät kyllä ja jos on liian haastavaa niin on mahdollista valita myös toisin ja vaikkapa keskeyttää opinnot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanoisin, että älä hakkaa päätäsi seinään.  Opettajuus on kuin 5 esitelmää joka päivä.

Opettajan on oltava uskomattoman kestävä henkisesti, jotta teinit eivät revi häntä kappaleiksi. Opettamistesta on myös nautittava, muuten opettajan ammatista tulee karmea kivireki.  Teinit kyllä aistivat heikkouden ja kaikki arvostus meni sitten siinä.  Opettajat sietävät paremmin ns. kummajaisia, mutta työt pitää saada tehtyä. Mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin kollega, jonka rästit jäävät muiden hoidettavaksi.

Anteeksi, mutta haluan olla rehellinen.

Kuulostat kollegaltani. Saatat yllättyä, kuinka monella opettajalla on mielenterveyden ongelmia taustalla tai painii niiden kanssa tälläkin hetkellä. Ei sitä tiedä ennenkuin kokeilee, soveltuuko alalle. Aika mielenkiintoisia persoonia oli minunkin kanssani opetusharjoittelussa ja heistä tuli todella hyviä opettajia.

Valitettavasti kaikista ei tule todella hyviä opettajia. Osa masentuu, alkoholisoituu tai muuten joutuu sellaiseen tilanteeseen, että eivät töihin kykene.  Opettajuus on oikeasti kova ammatti.

Opettajien työllisyystilanne on muuten muuttumassa surkeaksi. Kun ikäluokat pienenevät, vähenee opettajien tarve dramaattisesti. Kun peruskoulut muuttuvat pikkupaikkakunnilla yksisarjaisiksi, häviävät opettajilta tunnit.

Kyllähän tietysti siedätyshoito voi jonkin verran tehota, mutta raskasta saattaa silti työ opettajana olla. Jos olet itseäsi kohtaan vaativa ja jännittämiseen taipuvainen, niin vaikeuskerroin vain kasvaa. Työtä riittää, jos haluat tehdä asiat kunnolla. Ikinä ei silti tunnu mikään riittävän.

Esitelmät ovat esitelmiä, niiden oppilaiden kanssa olet livenä kenties 35 tuntia viikossa. Isoimmat ryhmät, joita olen viime vuosina opettanut ovat olleet noin 45-50 opiskelijan kokoonpanoja. En edes yritä enää nimiä opetella puhumattakaan sen pohtimisesta, että mikä on kunkin oppimistyyli.

Takaisin terapiaan, tietenkin!!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanoisin, että älä hakkaa päätäsi seinään.  Opettajuus on kuin 5 esitelmää joka päivä.

Opettajan on oltava uskomattoman kestävä henkisesti, jotta teinit eivät revi häntä kappaleiksi. Opettamistesta on myös nautittava, muuten opettajan ammatista tulee karmea kivireki.  Teinit kyllä aistivat heikkouden ja kaikki arvostus meni sitten siinä.  Opettajat sietävät paremmin ns. kummajaisia, mutta työt pitää saada tehtyä. Mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin kollega, jonka rästit jäävät muiden hoidettavaksi.

Anteeksi, mutta haluan olla rehellinen.

Kuulostat kollegaltani. Saatat yllättyä, kuinka monella opettajalla on mielenterveyden ongelmia taustalla tai painii niiden kanssa tälläkin hetkellä. Ei sitä tiedä ennenkuin kokeilee, soveltuuko alalle. Aika mielenkiintoisia persoonia oli minunkin kanssani opetusharjoittelussa ja heistä tuli todella hyviä opettajia.

Valitettavasti kaikista ei tule todella hyviä opettajia. Osa masentuu, alkoholisoituu tai muuten joutuu sellaiseen tilanteeseen, että eivät töihin kykene.  Opettajuus on oikeasti kova ammatti.

Opettajien työllisyystilanne on muuten muuttumassa surkeaksi. Kun ikäluokat pienenevät, vähenee opettajien tarve dramaattisesti. Kun peruskoulut muuttuvat pikkupaikkakunnilla yksisarjaisiksi, häviävät opettajilta tunnit.

Se on jo surkea. Jokaiseen hikiseen päätoimisuuden rajoilla olevaan tuntsarin paikkaankin on kasapäin hyviä hakijoita. 

eri

Olen kuullut monen open sanovan, miten ovat olleet aiemmin kovia jännittäjiä. Joillekin varmaan tuollainen itsensä karaisu sitten auttaa, mutta ei ehkä kaikille. Työilmapiiri vaikuttaa myös paljon.

Olen itse ollut sote-alalla ja kova jännittäjä. Aluksi sain jopa itseluottamusta työstä ja muutama vuosi meni ihan hyvin. En jännittänyt palavereita, ihmisten edessä olemista tai ruokalaa. Sain monelta ihmiseltä hyvää palautetta, mikä oli tärkeää.

Muutama vuosi eteenpäin ja asiat olivat alkaneet muuttua toiseen suuntaan. En pystynyt edes juomaa kaatamaan lasiin ilman käsien tärinää. Sain töissä jatkuvasti tärisevää oloa ja aamut alkoivat yökötyksellä ja itkulla. Pienetkin palaverit tuntuivat painajaiselta eikä syömisestä tullut mitään. Näin painajaisia töistä ja aloin kokemaan suoranaista kauhua monia sos. tilanteita kohtaan. Oli pakko jäädä töistä pois ja kaupungilla käyntikin oli ahdistavaa. Syitä tuohon on monia, kuten huono nukkuminen ja syöminen sekä monissa paikoissa oleva sairas ilmapiiri, missä joku saatettiin ottaa suurennuslasin alle.

Samoihin hommiin en uskalla enää palata!