Onko normaalia, etten varsinaisesti rakasta ketään?

Olen noin. 35-vuotias, eronnnut yhden lapsen äiti. Erossa lapsi jäi pääsääntösesti isälleen, ja minun luonani hän käy yleensä viikonloppuisin. Yritän olla hyvä ja vastuullinen äiti, tehdä asioita yhdessä ja paijatakin. Lapsi jäi isällään sen takia, että kun en enää jaksa ylläpitää äidin roolia voin muuttua hyvinkin välinpitämättömäksi lapsen suhteen.  Lapsi on siis nyt jo iso ja oikein ihana ja kiltti lapsi, ja minä olen tehnyt parhaani että edes vaikuttaisin normaalilta äidiltä, vaikkei siltä tunnukaan. Koen toki jonkunlaista kiintymystä häneen, mutta koskaan minulla ei ole häntä varsinaisesti ikävä.

Entinen aviomieheni ei ollut mikään elämäni rakkaus, pientä ihastusta ja kaikin puolin kiva mies. Häät olivat kivat bileet, mutta kirkko-osuus ja avioliitto ei tuntunut sitten missään. Sisaruksieni sairaudet eivät ole minua oikeasti liikuttaneet yhtään, vaikka olenkin esittänyt että liikuttaa. Ainoa ihminen ikinä, jota olen itkien ikävöinyt on oma äitini. 

Minä olen aivan normaali, työssäkäyvä, raitis ja sosiaalisesti pidetty ihminen,en mikään mielenterveyspotilas. Tiedän, miten sosiaalisissa tilanteissa pitäisi toimia ja osaan näytellä sen mukaan, mutta minua hieman häiritsee etten voi sanoa olevani kiintynyt edes omiin läheisimpiin ystäviini. En tiedä miltä tuntuu olla rakastunut, johonkin mieheen siis. Jäänkö jostain paitsi? Voin muuten rehellisesti myöntää että auton mentyä lunastukseen itkin autoni perään, mutta pikkuveljeni vakava sairaus ei aiheuttanut mitään reaktiota. Minusta tämä on jopa jollain kierolla tavalla hieman huvittavaa, koska tiedostan että normaalin ihmisen tunneskaala ei toimi ihan näin.