70-luvun lapsi, selvisitkö lapsuudestasi ilman psyykkisiä vaurioita?

Siis HÄ? Ei tuon ajan lapsia kasvatettu väkivallalla ja yksinololla sen enempää kuin nykyäänkään. Mikä ihmeen kysymys toi oli? No vastataan nyt kuitenkin: Kyllä, selvisin ilman psyykkisiä vaurioita.

En selvinnyt, valitettavasti.

Meillä ei ollut väkivaltaa eikä yksinoloakaan mutta en mä silti tainnut ihan vaurioitta selvitä. Perusturvallisuudentunteeni on heikko ja ja olen pienessä paniikissa kaiken aikaa.

[quote author="Vierailija" time="19.06.2013 klo 15:32"]

Tuon ajan lapsia kasvatettiin väkivallalla ja yksinololla.

[/quote]

"Tuon ajan" ei tarkoita kaikkia. Minulla ei ole psyykkisiä vaurioita, eikä minua ole kasvatettu väkivallalla tai yksinololla. Itsenäisyyteen kannustettiin ja oli kai lähinnä vapaa kasvatus. Vanhemmat kuitenkin paljon läsnä. Sellainen positiivinen melukylämeininki. Itse olen paljon suojelevampi lapsiani kohtaan.

Mikä psyykkistä vauriota? Olen työstänyt erästä asiaa parikymmentä vuotta, mutta ihan terveenä ja normaalina olen pitänyt itseäni.

Minua ei kasvatettu väkivallalla eikä yksinololla. Koulukiusaamisesta jäi jäljet pitkäksi aikaa, mutta vanhempien rakkaus tuki silloinkin niin, että ei ne jäljet sitten loppuelämää ole kestäneet.

En selvinnyt, mutta tuskin se vuosikymmenestä oli kiinni vaan vanhemmista ja heidän ongelmistaan.

synnyin 1962, isä inhosi lapsiaan, ei rakastanut ja oli kova, kuritti fyysisesti, huusi hyvin paljon, haukkui lapsiaan ja muitaihmisiä, alkoholia ei käytetty, äiti hyväksyi käytöksen, isä ei halunut nähdä lapsiaan ja ajoi meidät aina pois, rankaisi meitä suurilla työ kuormilla viikko pakkotyötä virheestä, koskaan ei ole pyytänyt anteeksi, eikä ole mielestään tehnyt mitään väärin. Minulla ja sisaruksellani on ollut ongelmia ja on käytetty mielenterveyspalveluita ja lääkkeitä. en rakasta isääni, en sisarustani, enkä oikein äitiänikään, olen päässyt asian yli terapian avulla.

Joo, minulla oli hyvä lapsuus. Väkivaltaa meillä ei ollut koskaan minkäänlaista. Yksinoloa kyllä sinänsä että koulun jälkeen piti jäädä heti iltapäiviksi yksin ja kesälomalla jonkin verran ekaluokkalaisenakin koko päivien yksinoloa, mutta minä olin sen luontoinen että nautin siitä yksinolosta, en kärsinyt. 

Selvisin. Oltiin paljon siskon kanssa keskenämme, kun äiti oli töissä. Mitään hoitopaikkoja ei ollut. Asuttiin kartanon vieressä ja äiti oli kartanossa töissä. Se oli normaalia. No ei ole väkivallalla kasvatettu, mutta normaalia oli tukkapöllyt ja selkäsaunat.

En selvinnyt. Meillä oli periaatteessa hyvin, mitä nyt vähävaraisia oltiin. Äidin ja isän välit oli huonot, joten kotona oli kylmä ja ahdistava ilmapiiri. Lapset kasvatettiin alistamalla ja piiskaa tuli joskus ihan tyhjästä. Isä on minulle edelleen ihan vieras ihminen, ei me jutella mitään vieläkään. Äiti kohtelee minua vieläkin kuin pikkulasta, kaikki meidän perheen päätökset pitäisi hyväksyttää hänellä.

Nyt kun telkkarissa on se 70-luvun lomaohjelma, niin jo ne mainospuffit saa vatsani vääntymään. 1970-luku on ihan perseestä.

Meitäkin kasvatettiin alistamalla, uhkailemalla ja väkivallalla. En selvinnyt, mulla on luottamusongelmia, menen paniikkiin jos joku on mulle vihainen ja varsinkin jos korottaa ääntään, pelkään äkkinäisiä liikkeitä. Mut jätettiin lähes vastasyntyneenä mummin hoiviin pitkiksi pätkiksi enkä ole oikein selvinnyt siitäkään, en osaa luottaa suhteissa pysyvyyteen enkä siihen että mua todella voisi joku rakastaa.

Omille lapsilleni en tätä tee. Koskaan.

Minulla oli hauska lapsuus, meille palkattiin kotiin hoitaja. Hän oli kiva hiukan yksinkertainen tyttö, joka mm. teki sitä ruokaa mitä siskon kanssa käskettiin. Muistan syöneeni lettuja lounaaksI erittäin usein. Hän myös luki meille ääneen tuntikausia. Lähetän hänelle muuten yhäkin joulukortin, joutui raukka meitä kestämään. 

[quote author="Vierailija" time="19.06.2013 klo 20:58"]

Meitäkin kasvatettiin alistamalla, uhkailemalla ja väkivallalla. En selvinnyt, mulla on luottamusongelmia, menen paniikkiin jos joku on mulle vihainen ja varsinkin jos korottaa ääntään, pelkään äkkinäisiä liikkeitä. Mut jätettiin lähes vastasyntyneenä mummin hoiviin pitkiksi pätkiksi enkä ole oikein selvinnyt siitäkään, en osaa luottaa suhteissa pysyvyyteen enkä siihen että mua todella voisi joku rakastaa.

Omille lapsilleni en tätä tee. Koskaan.

[/quote]

Kas, tuttuahan tuo! Minustakin riiteleminen on ihan kauheaa ja pelkään, jos joku suuttuu minulle tai pahoittaa mielensä. Töissäkin olisi hommia vaikka kuinka paljon ja on todella tuskaa joskus sanoa, että ikävä kyllä en nyt ehdi enkä jaksa. Hylätyksi tulemisen pelko on minullakin kova, alle kouluikäisenä jouduin olemaan jostain syystä kuukausia mummolassa.

On noista kokemuksista jotain hyvää: olen kasvattanut lapseni siten, että he ovat tunteneet olleensa hyväksyttyjä ja rakastettuja ilman ehtoja. Heillä on terve itsetunto eivätkä he ole samanlaisia lapasia kuin äitinsä.

- nro 12

En selvinnyt. Vanhempani olivat täysiä taukkeja. Enää en ole heidän kanssaan missään tekemisissä ja olen päässyt eheytymään.