Kertoisitteko vanhemmillenne, jos joudutte petetyksi parisuhteessa?

Ei kannata kertoa jos suhde jatkuu. Jos suhde päättyy pettämisen takia, voi olla hyväkin kertoa.

Niin, sinä tunnet heidät parhaiten. Ovatko mustavalkoisiaajattelijoita tai hyvin periaatteen ihmisiä?

Tällöin tuskin ymmärtävät valintaasi, jos jatkat.

Turha sitä on lähteä parisuhdekriisin syitä läheisiltä salailemaan. Loppujen lopuksi se on helpompaa ja mutkattomampaa sille pettäjällekin.

En kertoisi enkä ole kertonut kun on niin käynyt aikoinaan. En kyllä ole muutenkaan niiitä ihmisiä jotka tykkää kellekään puhua elämäni ongelmista, hoidan ne itse enkä puhu muille. 

En kehdannut kertoa ja suhdekin jatkui. Sain tietää pettämisestä vasta vuosien päästä.

Mieheni vanhemmat hyväksyivät eron vasta, kun mies kertoi että vaimollaan oli ollut jo pitkään sivusuhde. Ennen kertomista ajattelivat että miehellä olisi toinen (varmaan yleisempää epäillä juuri miehen pettävän) ja toivoivat, että pari palaisi vielä yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Turha sitä on lähteä parisuhdekriisin syitä läheisiltä salailemaan. Loppujen lopuksi se on helpompaa ja mutkattomampaa sille pettäjällekin.

Mutta miksi niiden täytyisi tietää että mitään kriisiä onkaan? Jos kerran suhde jatkuu. Ainakin omat vanhempani alkaisivat kauhean möykkäämisen miten pitää erota ja 'kyllä minä vaan olisin kerrasta jättänyt' ja 'kyllä se vaan niin on ettei pettäjä koskaan muutu'. Olisi vaan häirinnyt sen parisuhdekriisin käsittelyä sellainen. Ja miehen maine olisi lopullisesti mennyt vanhempien silmissä eikä he luottaisi tähän enää koskaan, ei vaikka me oltaisiin saatu asiat selvitettyä.

Liitto päättyi miehen uskottomuuteen ja löysi lopulta uuden kumppanin. En ole kertonut syytä liiton loppumiseen kenellekkään sukulaiselle, lienevät arvanneet, kun ovat nähneet miehen uuden perheensä kanssa.

Kertoisin äidilleni, jos eroaisin sen takia. Puhutaan muutenkin niin aljon, että menisi aika vaikeaksi, jos pitäisi eron syystä valehdella, enkä kyllä muutenkaan näkisi syytä olla siinä tapauksessa kertomatta.

Ihanko oikeasti täällä kaikki hautoo kaltoinkohtelua vain omassa päässään eikä kerro siitä läheisilleen? Keskustelemalla asioista muiden kuin sen pettäneen kanssa saa asioihin uusia näkökulmia. Eikä ne kaikki suinkaan ole mustavalkoisia "jätä se sika" kommentteja.

Jos miesystäväni pettäisi, niin se olisi sitten siinä. En varmaankaan kertoisi syytä vanhemmilleni. Ei se heille kuulu. Enkä haluaisi kuulla heidän mielipidettä asiaan. En kylläkään usko, että miesystäväni pettäisi. Hän on hyvin perhekeskeinen. Hän on itse tullut petetyksi, joten tietää miten pahalta se tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Ihanko oikeasti täällä kaikki hautoo kaltoinkohtelua vain omassa päässään eikä kerro siitä läheisilleen? Keskustelemalla asioista muiden kuin sen pettäneen kanssa saa asioihin uusia näkökulmia. Eikä ne kaikki suinkaan ole mustavalkoisia "jätä se sika" kommentteja.

No mä en kyllä ole tuossa tilanteessa kokenut mitään tarvetta toisten näkökulmiin. Se mitä tehty on itselle selvä, samoin kuin sekin miten mies asiasta kertoi tai jäi kiinni, tuntuuko katuvan, ja miehen tuntien kuinka uskottavaa on ettei asia toistu. Ei kukaan toinen tiedä asiaa niin hyvin kuin minä itse, joten miksipä heidän näkökulmista olisin kiinnostunut.

Mutta, jos nyt olisi jollekin puhuttava niin vanhemmat olisi kyllä ihan viimeinen porukka jolle puhuisin. Kyllä se joku ystävä olisi tai joku puhelinpalvelu mihin saa näistä puhua, ei vanhemmat.

Mieheni petti kerran suhteen alkuaikoina. En puhunut siitä koskaan kellekään eikä ollut minulle edes iso kriisi. Mies kyllä teki siitä kauhean numeron niin että kyllästytti katsoa sitä teatraalista katumusitkua. Itse totesin siihen vaan, että älä nyt liioittele, se oli yksi kännipano, se ei maailmaa kaada. Ja sanoin että on selvää että yksittäisen annan anteeksi mutta toisella kertaa ei kannata edes palata luokseni itkeskelemään, se on sitten ulos suoraan. 

Kyllä ongelmista puhuminen auttaa, eikä ole mitenkään"siistiä", että haudotaan ajatuksia vain omassa päässään. Tämä ajatus että " en minun tarvitse kenellekään kertoa, selviän itsekin pyh".. Sen takia varmaan katkeroidutte ja haudotte turhaa vihaa sisällänne, kun ette asioista puhu.

Itse ainakin kertoisin, koska vanhempani ovat fiksuja ihmisiä, jotka ovat olleet avioliitossa 30- vuotta ja kyllä heilläkin on ongelmia ollut. Yhdessä niistä selvinneet ja olleet avoimia.

Olen myös erittäin läheinen heidän kanssaan ja kyllä he huomaisivat että jokin minua painaa.

Minun äitini on niin fiksu, ja olemme parhaita kavereita, että kyllä kertoisin :). Tässä kysymyksessä ehkä se merkittävä asia on, että kuinka hyvissä väleissä olette (ilmeisesti hyvissä, kun haluaisit kertoa?)

Ja sitten se, että usein voi olla helpompaa kertoa vaikka toiselle vanhemmista. Esim tyttölapsen saattaa olla helpompi kertoa petetyksi tulemisesta äidilleen kuin isälleen. Tämä toki vain yksi näkökulma ja ajatusesimerkki.

Mutta jos koet että kertominen auttaa sinua parantumaan haavasta, kerro.

Riippuu millaset vanhemmat. Omille en voi kertoa mitään. Ovat pahansuopia ja vahingoniloisia, toivovat lapsilleen pahaa ja kurjuutta. Aina jos mulla menee huonosti oikein riemuitsevat ja ilkkuvat. Jos taas pärjään hyvin niin kaikki saavutukset ohitetaan niin että niitä ei noteerata. Eivät tule myöskään juhliin (häät, valmistujaiset, lasteni ristiäiset tms).

Mulle siis ON käynyt noin niinkuin apn aloituksessa ja en voinut kertoa enkä saanut mistään apua, tukea tai muuta - oli hemmetin raskasta pärjätä yksin, hoitaa lapset, käsitellä tapahtunutta kun olisi vain halunnut mennä peiton alle ja huutaa ja parkua. Sellaiseen luksukseen ei vaan tukiverkottomalla ole varaa. Kateeksi käy niitä joilla sellaiset vanhemmat joiden luo saa vaikka kriisissä mennä hetkeksi keräämään voimia.

Vierailija kirjoitti:

Ihanko oikeasti täällä kaikki hautoo kaltoinkohtelua vain omassa päässään eikä kerro siitä läheisilleen? Keskustelemalla asioista muiden kuin sen pettäneen kanssa saa asioihin uusia näkökulmia. Eikä ne kaikki suinkaan ole mustavalkoisia "jätä se sika" kommentteja.

Niin, no kun ne LÄHEISET on kaltoinkohtelijoita. Mä en ole ikinä, edes lapsena, voinut kertoa mistään huolista ja murheista kotona. Narsistivanhempi saa lyömäaseen ja nöyryyttää julmasti jos erehdyt tuollaisesta puhumaan.

Kyllä mä varmaan kertoisin. Äitini on realisti ja elämää nähnyt 7-kymppinen, jolle maailma ei ole mustavalkoinen. Olen itsekin sitä mieltä, että ei parisuhteeni välttämättä kaatuisi miehen pettämiseen. Toki se olisi varmaan ihan kamalaa ja siitä toipuminen kestäisi, mutta jos ei taustalla olisi mitään vuosia kestänyttä sivusuhdetta, niin voisin todennäköisesti antaa anteeksi. Ei tuollainen hairahdus kaataisi vuosikausien parisuhdetta ja perhe-elämää. Näin ajattelen siis tilanteessa, jossa tietääkseni ei ole ikinä petetty. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ongelmista puhuminen auttaa, eikä ole mitenkään"siistiä", että haudotaan ajatuksia vain omassa päässään. Tämä ajatus että " en minun tarvitse kenellekään kertoa, selviän itsekin pyh".. Sen takia varmaan katkeroidutte ja haudotte turhaa vihaa sisällänne, kun ette asioista puhu.

Itse ainakin kertoisin, koska vanhempani ovat fiksuja ihmisiä, jotka ovat olleet avioliitossa 30- vuotta ja kyllä heilläkin on ongelmia ollut. Yhdessä niistä selvinneet ja olleet avoimia.

Olen myös erittäin läheinen heidän kanssaan ja kyllä he huomaisivat että jokin minua painaa.

Niin. Oletko ottanut huomioon että isolla osalla ihmisiä ei ole ketään kelle puhua?

Niin. Tässä juuri kuin moni on viitannut, on tärkeää huomioida se, että mitkä välit vanhempiin ovat.

Muistan kun olimme mieheni kanssa nuoria ja minä sairastuin masennukseen. Mies petti tuona aikana ja kertoi äidilleen asiasta, koska voi niin huonosti syyllisyyden takia.

Miehen äiti totesi että " hei, sinä se olet joka tässä on kärsinyt, naisesi on ajanut sinut tuohon pisteeseen itse".

Että juuh. Monenlaisia ajattelijoita löytyy vanhemmista. Onneksi itselläni on järkevät vanhemmat, joille voi kertoa mitä vaan ja esimerkiksi, jos minä pettäisin, eivät puolustaisi minua vaan enemmänkin yrittäisivät tukea eteenpäin virheistä.

No olemme edelleen yhdessä, molemmat voivat paremmin kuin koskaan, ja molempien vanhemmat siis tietävät. Minun vanhempani eivät tuominneet miestäni vaan antoivat meidän kahdestaan selvittää asiamme. Olivat toki tukena, mutta eivät puuttuneet mielipiteillään päätöksiin.