Kerro suhteesta, jossa olitte/olette liian erilaisia

up?

Jos teillä eivät kohtaa mitkään kiinnostuksen kohteet, haaveet, arvot ja elämän tavoitteet niin miksi ihmeessä olette yhdessä? Odotatteko kenties molemmat että toinen muuttuu ja mukautuu?  Vai onko suhteenne epätasa-arvoinen niin että toinen on alistaa ja toinen mukautuu. Turha odottaa muutosta toisen arvomaailmaan. Arvot ovat pysyviä joten tasa-arvoista suhdetta ette tule saamaan.

Minä seurustelin n. 2,5 vuotta miehen kanssa, jonka kanssa olimme kuin yö ja päivä. Kerta kaikkiaan millään elämänalueella emme kohdanneet. Meidän vuorokausirytmi oli erilainen, ukko heräs aamutuimaan ja itse tykkäsin vapaapäivinä nukkua rauhassa. Tykkäsimme erilaisesta ruuasta, ja itse olin tottunut käymään lenkillä illalla, hän päivällä. Musiikkimakumme oli tyystin erilaiset, inhosimme toistemme lempparimusiikkia. Vapaa-ajanviettotavat poikkesivat, viihdyimme erilaisissa baareissa ja erityyppisten ihmisten seurassa.

Hän oli kunnon (sovinistinenkin vielä) nörtti ja minä sellainen rempseä hevarityyppi. Ystävämme eivät viihtyneet toistensa seurassa. Kaiken lisäksi ukko oli sitä mieltä että hänen elämäntapansa on ainoa oikea, eli minä olin "väärässä" koko ajan. Kuulemma on naurettavaa käydä lenkillä illalla, kyllähän nyt normaalit ihmiset päivällä käyvät! Olin työttömänä osan aikaa ja kuulemma yhteiskunnan elätti kun sain työttömyyskorvausta, hän sen sijaan sai opintotukea mutta sehän on IHAN eri asia jne. Erottiin mun aloitteesta, eikä olla sen jälkeen nähty, hyvä niin. 

Mieti ap tarkkaan mitä teet..

Ap:n ja nelosen jutuissa mua kiinnostaisi se, miten ihmeessä olette aikoinaan päätynyt yhteen tällaisen miehen kanssa? Jokuhan siinä toisessa on kuitenkin kiinnostanut?

Mä jotenkin ymmärtäisin vielä sellaisen muutaman kuukauden jutun, mutta että useampi vuosi on mennyt katsellessa ihmistä, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä?

Mies oli intohimoinen työnsä suhteen, teki töitä jatkuvasti kotonakin, minä taas tein vähemmän vaativaa työtä lähinnä rahan takia. Miehellä voimakas libido, minulla heikompi. Mies tykkäsi pornosta, minua porno ja pornoa katsovat ihmiset ällötti. Mies itsekeskeinen, minä vähemmän itsekeskeinen. Oli meillä yhteistäkin, mutta liikaa erottavia tekijöitä. Oli todella hyvä päätös erota muutaman vuoden suhteesta.

Minä suomalainen, mies afrikkalainen. Kristitty sentään, mutta uskovainen ja kävi kirkossa, minä lähinnä agnostikko. Mies halusi ehdottomasti ison perheen ja mielellään pian, minä max. kaksi lasta enkä ainakaan ennen kuin koulut käyty loppuun ja ura saatu kunnolla käyntiin. Kulttuurierot siihen päälle, kuten aikakäsitys, perheen ja seurakunnan merkitys ja työmoraali, niin bingo.

Mies kunnioitti minua, mielipiteitäni ja ajatuksiani paljon enemmän kuin olin kuvitellut, kaikki aina pauhaa miten otappa etelänhetelmä niin sitten oot nyrkin ja hellan välissä: itse asiassa hän on kunnioittanut minua enemmän kuin kukaan suomalainen mies, sukulaiset mukaanlukien. Oli meillä myös yhteistä, paljon yhteisiä arvoja ja kiinnostuksen kohteita, vapaa-aika yhdessä sujui jos ei tuota kirkossa käymistä lasketa, mutta muutama liian merkittävä erottava tekijä. Suhteen jatkuminen olisi vaatinut, että jommankumman tai molempien olisi ollut tehtävä suurempia kompromisseja haaveidensa suhteen kuin halusimme toisiltamme pyytää. Hyviä ystäviä olemme edelleen ja vaikka silloin mietin, teenkö virheen, ero oli ehdottomasti oikea päätös.

Parisuhteen pitäminen kasassa on ihan riittävän vaikeaa ilmankin pahasti eroavien tulevaisuuden suunnitelmien ja haaveiden yhteen sovittamista, joten mieti nyt ap tarkkaan.

Mies pelkäsi sitoutumista, vaikka vannoi rakkauttaan. 5 vuotta meni, eikä lupaillut edes kihloja. Hän halusi elää villiä ja vapaata elämää (vaikkakin minun kanssani) vielä ainakin 10 vuotta eteenpäin ja muuttaa kaupunkiin, johon en halunnut.

Minä halusin sitoutua pian, halusin lapsia pian, halusin asua eri paikassa. Eli elämä veti eri suuntiin.

4 vastaa. Näin jälkeenpäin ihmettelen itsekin, että mikä ihme sai meidät pysymään yhdessä niinkin kauan.. Alussahan mies toki oli hurmaava ja kultainen ja oikein "unelmieni täyttymys", nämä huonot puolet alkoivat tulla esiin pikku hiljaa. Kait sitä ajatteli että jos antaa ajan kulua niin ikäänkuin hitsaudumme yhteen.. Viimeinen vuosi oli kyllä sellaista tappelua ja kriisiä ja huutoa että oksat pois! 

maalasin tauluja ja miesystäväni vei minut vanhempiensa kotiin, jossa toritaidetta- ja sanoi minulle:"Katso- tässä on OIKEAA taidetta."

- Bänksit tuli saman tien- miten tyhmän miehen olinkaan löytänyt- hoh hoijakkaa

- mies harrasti syrjähyppyjä- minä en- 2 poikaystävää teki tätä

- en juo, mies joi- tosi moni poikaystävä teki tätä- oma mieheni on absolutisti

- arvomaalma on minulla samanlainen mieheni kanssa- olemme samasta läänistä sukujuuriltamme kotoisin, samanlainen koti, samanlainen uskonto, samat aineet koulussa kiinnostivat, lähes sama akateeminen oppiarvo, on oltu 25 v naimisissa

[quote author="Vierailija" time="16.06.2013 klo 23:07"]

Minä suomalainen, mies afrikkalainen. Kristitty sentään, mutta uskovainen ja kävi kirkossa, minä lähinnä agnostikko. Mies halusi ehdottomasti ison perheen ja mielellään pian, minä max. kaksi lasta enkä ainakaan ennen kuin koulut käyty loppuun ja ura saatu kunnolla käyntiin. Kulttuurierot siihen päälle, kuten aikakäsitys, perheen ja seurakunnan merkitys ja työmoraali, niin bingo.

Mies kunnioitti minua, mielipiteitäni ja ajatuksiani paljon enemmän kuin olin kuvitellut, kaikki aina pauhaa miten otappa etelänhetelmä niin sitten oot nyrkin ja hellan välissä: itse asiassa hän on kunnioittanut minua enemmän kuin kukaan suomalainen mies, sukulaiset mukaanlukien. Oli meillä myös yhteistä, paljon yhteisiä arvoja ja kiinnostuksen kohteita, vapaa-aika yhdessä sujui jos ei tuota kirkossa käymistä lasketa, mutta muutama liian merkittävä erottava tekijä. Suhteen jatkuminen olisi vaatinut, että jommankumman tai molempien olisi ollut tehtävä suurempia kompromisseja haaveidensa suhteen kuin halusimme toisiltamme pyytää. Hyviä ystäviä olemme edelleen ja vaikka silloin mietin, teenkö virheen, ero oli ehdottomasti oikea päätös.

Parisuhteen pitäminen kasassa on ihan riittävän vaikeaa ilmankin pahasti eroavien tulevaisuuden suunnitelmien ja haaveiden yhteen sovittamista, joten mieti nyt ap tarkkaan.

[/quote]

oletko lihava?

Hän oli 12 vuotta vanhempi. Alkuhuuman laannuttua tajusin että se on minulle liian iso ikäero.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 03:51"]

[quote author="Vierailija" time="16.06.2013 klo 23:07"]

Minä suomalainen, mies afrikkalainen. Kristitty sentään, mutta uskovainen ja kävi kirkossa, minä lähinnä agnostikko. Mies halusi ehdottomasti ison perheen ja mielellään pian, minä max. kaksi lasta enkä ainakaan ennen kuin koulut käyty loppuun ja ura saatu kunnolla käyntiin. Kulttuurierot siihen päälle, kuten aikakäsitys, perheen ja seurakunnan merkitys ja työmoraali, niin bingo.

Mies kunnioitti minua, mielipiteitäni ja ajatuksiani paljon enemmän kuin olin kuvitellut, kaikki aina pauhaa miten otappa etelänhetelmä niin sitten oot nyrkin ja hellan välissä: itse asiassa hän on kunnioittanut minua enemmän kuin kukaan suomalainen mies, sukulaiset mukaanlukien. Oli meillä myös yhteistä, paljon yhteisiä arvoja ja kiinnostuksen kohteita, vapaa-aika yhdessä sujui jos ei tuota kirkossa käymistä lasketa, mutta muutama liian merkittävä erottava tekijä. Suhteen jatkuminen olisi vaatinut, että jommankumman tai molempien olisi ollut tehtävä suurempia kompromisseja haaveidensa suhteen kuin halusimme toisiltamme pyytää. Hyviä ystäviä olemme edelleen ja vaikka silloin mietin, teenkö virheen, ero oli ehdottomasti oikea päätös.

Parisuhteen pitäminen kasassa on ihan riittävän vaikeaa ilmankin pahasti eroavien tulevaisuuden suunnitelmien ja haaveiden yhteen sovittamista, joten mieti nyt ap tarkkaan.

[/quote]

oletko lihava?

[/quote]

en, kokoa 36-38 tuohon aikaan. Veikkaatko, että ehkä siksi en riittänyt? :D

Mies narkkari- minä en.. ei paljon muuta sanottavaa tähän, ongelman laajuus ei ollut aluksi tiedossa... :(

Opiskeluaikainen poikaystäväni halusi viettää vapaa-aikansa mökillä, melomassa/purjehtimassa tai metsässä samoillen. Minä taas viihdyn pelkästään kaupungissa, ja sain totaalisen yliannostuksen luonnosta sinä aikana, jona oltiin yhdessä. Nykyinen mieheni on onneksi yhtä urbaani kuin minäkin <3

Exä oli lätkänpelaaja ja sellainen lisäravinne/protsku/punttisali/poikien kaljaillat/penkkiurheilu/formulat-tyyppi, pukeutui urheilullisesti ja lempivaatteet oli verkkarit. Mua ahdisti aina se painostus hikiliikuntaan, olin normaalipainoinen ja liikuin lenkkeillen, mutta en salilla tykännyt käydä. Exä valitti aina jos söin suklaata tai en jaksanut kävellä kahta tuntia, tai halunnut just sillä hetkellä hikiliikuntaa. Exällä oli salipäivät kalenterissa ja muutenkin kalenterissa koko elämä, koin ahdistavaksi sen kun en saanut elää hetkessä. Mä liikuin kyllä useita tunteja viikossa, mutta halusin tehdä sen omilla ehdoilla enkä siten että joku huohottaa. Ex osteli mulle synttäri-ja joululahjoiksi kaikkea kuntoiluun liittyvää sykemittareistä lähtien, lahjakortteja salille yms. Tiesin jo aika kauan ennen eroa että mä en ole sellainen nainen jonka se tarvii, ja tunsin alemmuutta siitä että en ollut sporttitykki vaan ihan tavallinen hyötyliikkuja. Mä syön luomua ja vältän kaikkia "koodeja" ja suklaakin on luomua, lajittelen jätteet ja kierrätän ja kirppistän. Ex oli just päinvastainen ja kammosi kirppisvaatteita ja naureskeli mun "aktivismille". Oltiin siis kaikinpuolin kammottava pari. Ihastuin alussa exän "äijämäisyyteen" mutta se alkoi vituttamaan aika pian, ja mies varmasti ihastui mun spontaanisuuteen ja iloisuuteen mutta samat piirteet alkoi vituttamaan pian, olin liian äänekäs ja äkkipikainen. :) Oltin 6 v yhdessä ja nykyinen aviomieheni on perusjutuissa samanlainen, ei kierrättänyt kun tavattiin mutta halusi opetella ja nykyisin vitsaillaankin sillä miten se alussa salaa heitti auton ikkunasta jätskipaperit mutta nykyisin ei enää tee niin. :D Urheillaan yhdessä, ja saatetaan lähteä lenkille tai olla menemättä. Elämä on paljon tasapainoisempaa kun kumppanin perustemperamentti on suunnilleen sama, ja taustat on samat. Me ollaan nykyisen kanssa samanlaisesta perheestä, köyhistä oloista ja ex oli keskiluokkainen ja "olevinaan" paremmasta perheestä ja ex ei pitänyt perheestäni koska ne oli niin WT. :) Varmasti yhdistävä tekijä on meillä myös nykyisen mieheni kanssa se, että tiedetään ettei raha kasva puussa ja ollaan opiskeltu ja tehty töitä aina, ja nyt ollaan taloudellinen tiimi, eikä kumpikaan pakene äidin tai isän luo kun tulee riita, exä soitti äidilleen ja kysyi neuvoa jos meillä oli riita, se oli ihan perseestä. :)

Nyt vuosien jälkeen en edes ymmärrä miksi alunperin aloin olla exän kanssa, mutta laitan sen nuoruuden tietämättömyyden piikkiin. Nyt ainakin arvostan aviomiestäni kun on joku mihin verrata.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 11:58"]

Mies narkkari- minä en.. ei paljon muuta sanottavaa tähän, ongelman laajuus ei ollut aluksi tiedossa... :(

[/quote]

Minulla oli samanlainen tilanne. Tosin minun mieheni oli lähes raitis tavattuamme (pientä viihdekäyttöä lukuunottamatta) ja addiktoitui suhteen edetessä yhä syvemmin ja syvemmin. Ei paljon ollut vaihtoehtoja.

Meillä kohtasi 2,5 vuoden ajan arvot, elämäntilanne, moraalikäsitykset..

Mutta olimme luonteeltamme erilaisia ja välillä oli kommunikointiongelmia, kun toinen oli liian herkkä ja toinen taas liian kova. Luonne näkyy toki käytöksessä, mutta aikuinen ihminen voi käytökseensä vaikuttaa, että mitä päästää ulos suustaan ja millä tavalla :)
juuri tässä kerään itseäni tuon päättyneen suhteen jäljiltä, mies ei tuota asetelmaa kestänyt. Jos hän olisi jäänyt, olisin kyllä huomioinut käytöstäni paremmin ja kunnioittanut erilaisuuttamme.

Tilanne olisi eri, jos meidän elämän perusarvot olisi päin prinkkalaa. SIlloin olisin varmasti itse lähtenyt suhteesta ajat sitten.

[quote author="Vierailija" time="16.06.2013 klo 22:35"]

Ap:n ja nelosen jutuissa mua kiinnostaisi se, miten ihmeessä olette aikoinaan päätynyt yhteen tällaisen miehen kanssa? Jokuhan siinä toisessa on kuitenkin kiinnostanut?

Mä jotenkin ymmärtäisin vielä sellaisen muutaman kuukauden jutun, mutta että useampi vuosi on mennyt katsellessa ihmistä, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä?

[/quote]

En ole ap enkä nelonen mutta vastaanpa silti kysymykseesi. Minua piti suhteessa huono itsetunto. Ajattelin etten tule ikinä saamaan ketään toista poikaystävää, parempi siis pysyä suhteessa liian erilaisen poikaystävän kanssa kuin olla yksikseen. Halusin tietysti lapsia ja mietin että jos en tee niitä tämän miehen kanssa, en tule lapsia ikinä saamaan kun en kelpaa kenellekään.

Seurusteltiin pari vuotta ja siitä viimeinen puoli vuotta riitelyä ihan koko ajan. Todellakin ihan koko ajan. Tapasin sitten viihteellä ollessani pitkästä aikaa erään tutun miehen josta olin ollut aiemmin kiinnostunut. Illan aikana mieskin tunnusti kiinnostuksensa. Siitä se lähti. Seuraavana päivänä jätin poikaystäväni tuon miehen takia, enkä katunut pätkääkään.

Itse olen aina harrastanut amerikanautoja ja moottoripyöriä, ja toisaalta myös tympääntynyt niissä piireissä pyöriviin sovinistimiehiin joiden mielestä olin "makee horo". Siksi tuntui aluksi hienolta löytää humanistimies joka kunnioitti harrastuksiani niihin mitenkään puuttumatta, eikä pitänyt niitä naisille sopimattomina. Lopulta kuitenkin tajusin ettei meillä ole mitään yhteistä. Hän olisi halunnut keskustella postmodernista avaruustieteestä kun minulle olisi sopinut paremmin mies jonka kanssa pohtia Salkkareiden edellisen jakson tapahtumista.