Menestyneiden luokkatoverien ketjun innoittamana: millaiseen menestykseen on yltänyt tuntemasi surkeista lähtökohdista oleva ihminen?

En tunne kyllä henkilökohtaisesti ketään, joka olisi todella surkeista lähtökohdista ja josta olisi tullut menestyjä.

Eivät nämä nyt varsinaisesti menestystarinoita ole, mutta lähtökohtiin nähden ihan hyvin menneitä ihmiskohtaloita. Ja luettelen tähän näitä yhteiskunnallisesti hyväksi katsottuja puitteita

Väkivaltaiset alkoholisti + sekakäyttäjävanhemmat minulla ja siskollani:

- Kumpikin käynyt koulunsa ja tehnyt koko ikänsä töitä

- Sisko osti ison omakotitalon yksin alle 30 -vuotiaana

- Minulla yksin ostettu omakotitalo + ensiasunto sijoitusasuntona

- kummallakin hyvät, tasapainoiset parisuhteet

- urakehitystä edessä

Hyvä ystäväni, äiti rappioalkoholisti, isästä ei tietoa, lapsuus ja nuoruus elettynä laitoksissa:

- Onnellisen kolmilapsisen perheen isä ja umpirakastunut edelleen vaimoonsa

- Hyvä työ

- omistusasunto

- onnellisuus huokuu kaikessa hänen olemisessaan ja tekemisessään

Toinen hyvä ystäväni, perhe elänyt kotimaassaan äärimäisessä köyhyydessä, isä t apettu hyvin väkivaltaisesti perheen edessä:

- koulutus ja hyvä työ

- ehjä perhe, lapset menestyvät koulussa

- mahdollisuus asuntolainaan lähitulevaisuudessa

- pystyy auttamaan taloudellisesti kotimaahansa jäänyttä sukua

Nosto. Eikö ketään?

Itse olen itsetuhoisen ja masentuneen äidin lapsi, jota isä ei koskaan ole halunnut edes nähdä. Yritin itsekin itsemurhaa lukioikäisenä ja minulla oli syömishäiriö n. 15 vuotta. Olin tosin aina hyvä koulussa, se oli minulla helppoa kuin heinänteko. Olen ollut sairaseläkkeellä 20-vuotiaana kun julkisella puolella masennukseni todettiin niin vakavaksi.

Olen sittemmin perustanut menestyvän yrityksen ja palkkaan nostan itselleni sen verran, etten kehtaa sitä julkisesti kertoa. Olen varmaan jonkun mielestä menestynyt mutta koen olevani kroonisesti masentunut. Miestä tai lapsia minulla ei ole, luottamukseni ihmisiin on varmaan pysyvästi mennyt. Varmaan turha mainita sitä, että vihaan suomalaista yhteiskuntaa ja etten koe saaneeni mitään apua ongelmiini. Veroja haluan maksaa mahdollisimman vähän koska en ole itsekään saanut yhtään mitään tältä valtiolta ja kaikki "menestykseni" on omasta selkänahastani kasaan raavittua.

Olen joskus miettinyt sitä, olisiko elämäni ollut toisenlaista toisenlaiseen perheeseen (tai terveelle ja elämäniloiselle äidille) syntyneenä.

Itsellä väkivaltaa ja alkoholismia ja työttömyyttä lapsuuden perheessä, vanhempien riitaisa ero ja vaihtuvat kumppanit. Köyhä ja rankka lapsuus siis kaikkineen pienellä paikkakunnalla.

Itse olen tällä hetkellä naimisissa, kahden lapsen äiti, omistusrivari pk-seudulla ja opiskellut parikin eri ammatia, joista toinen amk- tutkinto. Töissäkin käyn koulutustani vastaavassa työssä. Lapsuusen taakkoja kannan osittain edelleen, vaikka melko vähällä (synnytyksen jälkeinen masennus ja itsetunnon ongelmat) tuosta taisin selvitä. En tiedä mistään menestystarinasta, mutta tiedostan kyllä, että paljon huonomminkin olisi voinut käydä.