Oletko eronnut puolisostasi niin, että olet silti yhä rakastanut häntä?

Miten pääsit yli???

Meillä minä tein eropäätöksen ja tätä on kamalan vaikeaa pitää ja mietin koska tämä helpottaa? Lastaarisuhteet ei kiinnosta nekään. Olen nimittäin joutunut kärsimään henkisestä väkivallasta enkä jaksa kiinnostua tässä elämäntilanteessa miehistä sillä en olisi valmis mihinkään vakavaan ja en myöskään usean lapsen äitinä voisi tutustuttaa lapsiani kehenkään, jonka kanssa en olisi niin tosissani kun minusta siinä kohtaa tulisi olla.

Haluan olla itsekseni, lasten kanssa. Silloin kukaan ei tule enään ja sekoita  täydellisesti pakkaa, jonka olen rakentanut.

Vaikeinta tässä tekee se, että mies epätoivoisesti ja  väsymättä sanoo rakastavansa ja oppineensa virheensä, joita ei halua toistaa. 

Toisaalta on näyttöä siitä, että hänen sanomansa on totta, mutta lasten vuoksi en uskalla kokeilla uudelleenkaan, sillä eromme  ei ollut kaunis, mies teki siitä aivan mahdotonta. Otin varmuudenvuoksi tuolloin yhteyttä lastensuojeluun ja tavallaan varmistin selustamme jos tilanne olisi mennyt aavistuksenkaan pahempaan. En vaan VOI ottaa sitä riskiä, että se painajainen toteutuisi uudelleen. Enkä totta puhuen varmaan kestäisi sitä enään. Mitä minustakin ajateltaisiin, että jos kerran sain lastensuojelulta kaiken tukeni mitä ikinä olisin keksinyt pyytää ja selvisin. Näin hurjan paljon vaivaa, unettomia öitä, itkua,  pelkoa, suunnatonta ahdistusta, jotta pääsimme erilleen miehestä. Ja sitten kenties toistaisin sen???

En jaksa enään menettää kaikkea ja rakentaa uudelleen, tiedän sen, mutta sydämessä riipii silti.

olen kai liian hyvä ihminen muille paitsi itselleni ja tässä tapauksessa en olisi myöskään lapsille hyvä jos laittaisin itseni riskialttiiksi uudestaan.

En koe olevani läheisriippuvainen kuitenkaan, päinvastoin olen hyvin itsenäinen luonne ollut monen mielestä, siksipä on aina kuviteltu, että kyllä minä pärjään, vaikka mikä olisi. Ei oikein kukaan tajunnut, vaikka kuinka puhuin, että on tosi kyseessä silloin kun yritin päästä miehestä eroon ja voimani oli lopussa, en pärjännyt. Itse olisin antanut siihen itselleni luvan, mutta kun sitä ei herunut muualta niin pidin yhteyden sosiaalityöntekijään, lapsien vuoksi ei ollut lupa romahtaa.

Olen epäillyt, että mieheni on joko läheisriippuvainen tai narsisti. Aina kun oli niskan päällä niin kaikki vika oli aina minussa ja silloinkin jos jokin ei mennyt kuten piti. Tiedostin kyllä ettei asia ollut niin, mutta en enään meinannut jaksaa laittaa vastaan kun se olisi ollut turhaakin, mies piti päänsä.

Olen pohtinut onko tämä minulta enään puhdasta rakkautta häntä kohtaan vaiko sääliä. Hän saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä mitä MINÄ tein nyt hänelle. Eli hän on ilman asuntoa. Toisaalta tiedostan silti, että se ei ole vikani. Monesti pyysin häntä asuntoa hakemaan, olin jopa valmis auttamaan siinä.

Taisin olla kuin äiti hänelle ja ihan kuin äiti olisi nyt hylännyt. Ei tervettä.

Vaikeaa siitä tekee se, että ajoittain saatan hetken jopa tuntea olevani syypää hänen kurjaan tilanteeseen ja velvollinen auttamaan. Niin hienosti hän osaa manipuloida. Käyttää sitä tietoa hyväkseen, että esikoisen isä on ajautunut itsemurhaan aikanaan kun olimme asumuserossa, sillä hänelle tuli alkoholin kanssa ongelma ja vaadin häntä hoitamaan itsensä kuntoon jotta voimme jatkaa yhteiselämää. Hän ei siihen pystynyt ja päätyi monen asian summasta varmaan ratkaisuunsa. Tästä on jo 20v. mutta toki se oli traumaattinen kokemus ja jätti minuun jälkensä. Tiedän ettei ole hyväksyttävää, ei reilua, eikä rakkautta käyttää tuota asiaa hyväkseen.

Hän olisi tässä kohtaa puheissaan nyt samaa mieltä kun koittaa minua käännyttää. Olen varmaan hänen mielestään ainoa oljenkorsi päästä taas takaisin tavalliseen elämään, mutta nimenomaan peräänkuulutin sitä, että hankkii asunnon meidän läheltä, hakisi töitä ja olisi lapsille isä. NÄYTTÄISI muuttuneensa ja voisin rauhassa saada luottamuksen takaisin tai sitten en, mutta ettei minun tulisi enään tuntea ottavani riskejä perheen suhteen eikä minua saisi painostaa sen jälkeen mitä minulle teki. Sen kokisin  aidoksi rakkaudeksi ja siksi, että hän olisi vihdoin ymmärtänyt tekonsa ja etten ole valmis vielä antamaan uutta mahdollisuutta jos koskaan.

Olisi helpompaa kun välittämiseni  hiipuisi pois ja pakottaisin itseni luottamaan siihen, että hän on aikuinen ihminen ja tekee omat valintansa ja hoitaa omat asiansa enkä voi häntä mahdolliselta itsemurhaltakaan pelastaa kun silläkin on uhkaillut, vaan hän on itsestään vastuussa.

Pakko mainita, että tästäkin hän olisi nyt muka samaa mieltä ja siksi kun hän on vihdoin valaistunut niin minun tulisikin mahdollisuus antaa ilman mitään kokeiluja ja asumuseroja. En vaan voi.

Tätäkö se on kun tekee töitä henkisesti päästääkseen eroon ihmisestä, joka on alistanut ja manipuloinut pitkään? Niin vaikeaa kun rakastin häntä aidosti, sitä ihmistä joka hän oli ensimmäiset 2 vuotta. Oli kamala nähdä hänessä tuo muutos ja koko  ajan toivoin, että ihminen johon tutustuin ja millainen hän alkuun oli, palaisi takaisin. Nykyään tiedän, että hänellä on aina ollut ongelmia, äitinsä ja isänsä kertoneet. Nyt kun tiedän minkälaisia vanhempansa ovat niin en yhtään ihmettele, samanlainen on tulossa hänen sisaruksestaan, jonka kanssa on iso ikäero.

 Siksi ihmisenä ymmärrän ja olen viimeiseen asti koittanut ymmärtää, mutta puolisona ja lastemme äitinä vaan en voi, lapset kärsisi. 

Jos joku on kokenut henkisen väkivallan niin miten pian pääsit siitä kokonaan ja eheydyit luottamaan itseesi?

En ole miehelle näyttänyt epävarmuuttani eron jälkeen vaan nämä on asioita mitä mietin aamun hiljaisina tunteina, iltaisin kun nukahdan touhutäyteisen päivän jälkeen lähes heti.

Voisin vetäytyä hänestä kokonaan ja se helpottaisi paljon paranemista, mutta lasten vuoksi en tiedä voinko?

Voinko pitää hiljaiseloa ja jos hän jonain  päivänä saa elämänsä kuntoon ja oman  asunnon sekä haluaa ottaa yhteyttä lapsiinsa, eikö hän voi tehdä sen lastenvalvojan kautta? Onko hänellä pakko olla yhteystietoni? En ole yksinhuoltajuutta vielä hakenut, mutta olen ajatellut hakevani sillä asumme nyt eri paikkakunnillakin. Yhteishuoltajuus voisi olla vaikea toteuttaa. Valvottuja tapaamisia hän ei halua eikä asunnottomana oikein  muuhun ole mahdollisuuttakaan.

Minulle voisi olla hyväksi jokin vertaistukiryhmä, mutta lapsilta minulla ei ole aikaa lähteä sellaiseen tapaamisiin, mutta mahtaako olla jotain hyvää netissä mitä minulle voisi suositella?

Välillä silti vähättelen sitä minkälainen mies oli minua kohtaan ja menisinkö ryhmään inisemään ns.liian pienestä. Toisaalta se selviää vaan kokeilemalla.

Kiitän asiallisista vastauksista etukäteen.