Nuoren masennuksen hoito

Kannattaa kannustaa tekemään asioita, joista hän itse nauttii. Kotiin ei ole hyvä jäädä. Sosiaalisia kontakteja kannattaa ehdottomasti ylläpitää, siis sellaisia hyviä (rasittavia tai kuluttavia ei kannata).

Lepääminen kannattaa tottakai aina, muttei sillä tavalla, että nukutaan 15 tuntia ja sitten jäädään makaamaan sänkyyn. Mukava tekeminen auttaa toipumaan, ja erityisesti se, että masentunut voi kokea olevansa iloksi tai avuksi muille ihmisille.

Onko mahdollisuutta maisemanvaihdokseen?

On hienoa, että nuoresi on ottanut vastaan ammattiapua ja on jaksanut opiskella. Omani kieltäytyi ammattiavusta ja opinnot ovat tällä hetkellä katkolla, koska hän ei vain jaksa juuri nyt. Mietin parhaillani, miten saisin motivoitua häntä eteenpäin. 

Kannattaa varmaankin kuulostella nuoresi voimia. Anna hänelle tilaa hengittää ja ennen kaikkea levätä. Omalle nuorelleni olen antanut pieniä kevyitä tehtäviä, joita hän jaksaa tehdä, jotta hän ei passivoituisi ihan kokonaan. Tarkoitukseni on lisätä tehtäviä ja vastuuta sitä mukaa, kun hän tuntee olonsa paremmaksi. Mitään orjatyöleiriä en kuitenkaan halua rakentaa hänelle tänne kotiin. Päivä kerrallaan mennään. 

Kiitos vastauksesta. Ongelma on se,että niitä kontakteja kodin ulkopuolella ei juurikaan ole... Se on varmasti yksi syy nykytilanteeseen. Vaikeutta tutustua ja ylläpitää ihmissuhteita, ennen niitä kyllä oli. Tämäkin ehkä masennuksen aiheuttamaa osin, samllasiis myös osasyy. Siksi ainoa keino saada liikkelle on houkutella mukaan perheenjäsenien menoihin. Helpottuuko tutustuminen uusiin ihmisiin, kun masennus helpottaa? Ettei aina tarvitsisi olla kavereitta?

Kannusta, älä painosta. Kannusta liikkumaan, tapaamaan ihmisiä jne. Mutta älä ole koko ajan patistamassa ja painostamassa, anna tilaa toipumiselle äläkä syyllistä jos nuori ei jaksa.

Nelonen, kiitos kun jaoit kokemuksesi kanssani. Tavallaan helpottaa, kun kuulee, että muillakin on samantapaisia ongelmia. Kaikkien työkavereiden ja tuttujen lapset ovat menestyneitä ja kesätöissä, hieno tulevaisuus edessä... Yksin sitten itken kun ajattelen oman lapseni tilannetta. Toivo ja epätoivo vuorotteleee, välillä näen asiat vain synkkänä ja välillä uskon, että kaikki kääntyy hyväksi. En olisi ikinä uskonut, että tällaiseen tilanteeseen joudutaan. Mutta siis helpottaa tietää, etten ole ainoa, jolla on tällaista huolta, "oikeassa elämässä" en pysty tästä kenellekään perheen ulkopuoliselle kertomaan.

Tosi vaikea vastata kun ei tiedä tarkalleen mistä hänen paha olonsa johtuu. Minkäikäinen nuori on kyseessä?

Ap, pahalta tuntuu minustakin, kun näin, miten nuoreni uupui. Hetken tuntui siltä, että hänelle hyvää tulevaisuutta ei enää olekaan - että sinne meni koulutus- ja urahaaveet, joista hän on puhunut nuoresta asti.

Sitten tulin järkiini ja tajusin, että vaikka hän ei pystykään opiskelemaan nyt, voi olla, että hän toipuu tuosta vielä ja saa hankittua itselleen turvatun tulevaisuuden. Mitä siitä, vaikka muutama vuosi menisikin ihan toisella tavalla kuin olisin toivonut nuorelleni. Tämä on hänen elämänsä. Onnekkaimmilla elämä on sujunut vaivattomasti, meillä elämä on tarjonnut hieman toisenlaisen konseptin. Koetan siis varoa vertailemasta omaa nuortani muihin samanikäisiin, koska pahoittaisin siitä vain mieleni. 

Sosiaaliset suhteet tuottavat meillekin päänvaivaa. Nuorellani on ainoastaan yksi ihmiskontakti ikäisiinsä nuoriin, eikä sekään ole aina kovin tiivis. Olen ajatellut, että masennus on saanut nuoreni eristäytymään. Aikaisemmin kovin avoin ja iloinen nuoreni varoo ottamasta kontaktia muihin ihmisiin. 

(4)

Olet oikeassa, että ei pitäisi vertailla. Joskus vaan sortuu sellaiseen, itsesäälissä kieriskelyyn tavallaan. Vaikeinta on nähdä se, että lapseni joutuu kärsimään. Yritän oppia samanlaista asennetta kuin sinulla, nyt on tällaisen aika, mutta kaikki voi mennä vielä hyvin tulevaisuudessa. Tuo sosiaalisten suhteittten vaikeutuminen ja eristäytyminen kai kuuluu masennukseen, kovasti toivoisi, että kavereita ja ystäviäkin joskus saisi. En tiedä, miten siinä pystyisi auttamaan, ei kai mitenkään enää.Perheestä ja lapsista haaveilee, hyvä että on haaveita. Kiitos rohkaisevista ajatuksista, yritän ottaa sinulta oppia ja uskoa tulevaisuuteen..

Ole hyvä, ap. :) Tuntuu hyvältä kirjoittaa asioista, jotka painavat mieltäni. Sinäkin tunnut ymmärtäväiseltä äidiltä, kun haluat vain hyvää nuorellesi. 

Itsesääli on inhimillistä ja siksi sallittua. :) Olen minäkin jossitellut, miettinyt, että entä jos (ja sitten tähän melkein mitä tahansa maan ja taivaan välillä). Pelkään vain, että voimani hupenevat, jos rupean liiaksi säälimään itseäni. Siksi pyrin lopettamaan sen mahdollisimman pian. 

Nuoren kärsimystä on vaikea katsella vierestä, kun tuntuu siltä, ettei voi auttaa. Sinun lapsesi on suostunut ammattiavun pariin ja on saanut siitä apua. Omani kävi joitakin kertoja terapiassa, mutta sitten kieltäytyi avusta. Hänen mielestään puhuminen ei auta. Luulen, ettei nuoren ja ammattiavun henkilökemiat oikein sopineet yhteen. Meille tarjottiin myös sairaalahoitoa, mutta nuoreni kieltäytyi siitä. Hän sanoi, että hän saa enemmän tukea minulta äitinä kuin ammatti-ihmisiltä. Olen kyllä korostanut, etteivät äidit voi terapoida lapsiaan, eikä minulla ole siihen edes kolutusta. Nuorelleni kuulemma riittää se, että kuuntelen häntä ja keskustelen hänen kanssaan. 

Minun olisi ollut mahdollista laittaa nuori tahdonvastaisesti sairaalaan, mutta en suostunut siihen. Hän ei kuitenkaan ole vaaraksi itselleen eikä ympäristölleen. Sitä pyörittelen mielessäni, teinkö siinä oikean ratkaisun. Nuoreni olisi menettänyt luottamuksensa minuun, miltei ainoaan aikuiseen, johon hänellä on luottamukselliset välit. Sitten olen yrittänyt lohduttautua, että ehkä hän jossakin vaiheessa ymmärtää oman parhaansa ja hakeutuu taas ammattiavun pariin, kun tarjoan sitä mahdollisuutta säännöllisin välein. Hän ehti tulla täysi-ikäiseksi, joten senkään vuoksi en voi enää pakottaa häntä sairaalaan vastoin tahtoaan. 

Kannattaa kannustaa, mutta ei olettaa, että hän jaksaa saman kuin terveenä jaksaisi. Ja kunnioittaa sitä, että jos teette yhdessä jotain isompaa, niin sen jälkeen hän saattaa tarvita lepoa enemmän seuraavana päivänä. Mutta yhtä aikaa on hyvä, jos mitään kotiin lukkiutumista tai sängyn pohjalla ajan viettoa ei pääse syntymään: vaikka hän ei päivän aikana hirveästi tekisi mitään, niin kunhan tekee edes jotain. Sitten kun olo alkaa helpottua, niin paluu normaalielämään on paljon sujuvampaa, kun täysin ei ole mökkiytynyt.