On välillä raskasta, kun puoliso käy terapeutilla läpi elämäänsä

Olen onnellinen siitä, että on vihdoinkin havahtunut ITSE siihen, että tarvitsee perusteellista apua persoonallisuutensa kanssa. Hänessä tuntuu olevan kaksi eri ihmistä, jotka eivät muista toistensa tekemisiä. Diagnoosia vielä mietitään, mutta ainakin hänellä on traumaperäistä ongelmatiikkaa lapsuudesta.

Nyt käy läpi pitkällistä prosessia, jossa opettelee itseään alusta lähtien uudeksi kokonaisuudeksi. Mielummin jopa niin, että nämä eri puolet saadaan sulautettua yhdeksi. Katselen sitä kaikkea välillä sivusta, välillä mukana eläen, ja pakko sanoa että puolison osa on myös vaativa.

Elämä on nykyisin kuin yhtä suklaarasiaa: koskaan ei tiedä mitä saa. Miehen tuuli ja käyttäytymisen kokeilut vaihtuvat sen mukaan miten etenee keskusteluissaan tai oivaltaa uutta. Nyt saan katsella miestä, joka yrittää oppia sanomaan mitä itse tahtoo, vaikka se ei muita innostaisikaan. Hän vain tekee sen kuin "Lapsi", uhmaa ja melkein polkee jalkaa: minä haluan.minä päätän, minä en kuuntele nyt ketään.

Voin vain nyökytellä: hienoa, juuri noin. Saat tietysti päättää omista asioistasi. Ja odottaa hartaasti sitä päivää, kun kypsyy ymmärtämään, että oma itsensä voi olla myös muita loukkaamatta tai jalkoihinsa tallomatta. Hän opettelee myls näyttämään vihaisuutta niiin, että se ei mene yli. Harjoittelee sitäkin kuin ensikertalainen, kuulostelee ääntään ja tarkkailee reaktioita ympäristössään.

Tunnen itseni välillä pitkämieliseksi äidiksi enkä vaimoksi. Onkohan tällä palstalla muita vastaavassa tilanteessa? Onko kaltaisilleni esim. keskuteluryhmää netissä? Kaipaan joskus juttuseuraa, jonka kanssa jakaa ajatuksia tästä kaikesta.