Tunnustan: nautin ihan eri tavalla terveen lapsen vanhemmuudesta!

Esikoiseni, autistinen tapaus, oli aivan omanlaisensa vauvana. Ei pahemmin minulle jutellut, katsoi pois- pyrki sylistäni pois ja huusi kuin riivattu, väkisin yritti liikkua pienestä asti. Tunsin oloni kamalaksi; vanhemmuus tuntui ihan muulta kuin palkitsevalta enkä nauttinut äitiydestäni juurikaan.

Kuopukseni, oletettavasti perusterve yksilö, on ollut niin perinteinen vauva kuin mitä voi olla: syö, nukkuu, itkee (ja tälle on syy, eri itkut erottaa toisistaan helposti), seurustelee. Muistan kun vauva oli vajaan 1kk ikäinen ja hän katsoi minua, hymyili leveästi ja sanoi "häääh" iloisena. Olin aivan ihmeissäni ja ihastunut, myöhemmin googletin että onko normaalia että pieni vauva seurustelee... se oli jotenkin niin erilaista kuin mitä tuon esikoisen kanssa. Ei hän tuossa iässä hymyillyt tietoisesti tai jutellut minulle. Myöhemmin kuopus alkoi harjoittelemaan liikkumista ja siinäkin oli ihan eri sävy kuin esikoisen puuhissa aikoinaan; hän toki "jumppasi" kunnes turhautui, mutta se ei ollut yhtä pakonomaista läheskään. Sylissä hän viihtyi, oikein kaipasi syliini ja nukahti usein siihen.

Lapsiahan ei saisi verrata keskenään, mutta olisi tekopyhää väittää etteikö selviä eroja olisi. Kyllä minä voin edes täällä tunnustaa, että nautin kuopuksen vanhemmuudesta ihan eri tavalla kuin esikoisen!