Ainoan lapsen puolustuspuhe... todella hyvä kirjoitus!

Niinpä. Mäkin sain lapsena (onneksi en enää) kuulla ikäviä analyyseja luonteestani ihan vain siksi, ettei mulla ole sisaruksia. Mieleen on jäänyt etenkin se, kun eräissä juhlissa joku mummeli, jota en ollut koskaan ennen tavannut, kysyi minulta: "Oletkos sinä ainoa lapsi? Sittenhän sinä olet sellainen piloille hemmoteltu kakara!" Mulle tuli paha mieli tuosta kommentista, koska en ollut tehnyt mitään ansaitakseni sen. Olisi varmaan pitänyt kysyä mummelilta, että kuinkahan monta sisarusta rouvalla itsellään sitten on, kun hän osaa käyttäytyä niin kauniisti ja empaattisesti...

olis kiva myös lukea monilapsisen perheen lasten mietteitä. että kyllä on vanhemmilta rakkautta kaikille riittänyt, jne. eikä kaikille ole tärkeätä ajaa mopoautolla superdryn vaatteissa.

Tämä oli hyvä, kyllä.

Olen itse katsonut lapsesta asti kauhulla kavereiden perheitä, joissa on 3-5kpl lapsia. Sisarukset joutuvat olemaan lähes poikkeuksetta liian ahtaissa tiloissa, yksityisyys on uhattuna, perheen teinit ovat todella inhottavia käytökseltään nuorempiaan kohtaan ja toisaalta kuopukset lellitään piloille vanhempien toimesta. Jokainen tuntemani monilapsiperheen esikoinen on tällä hetkellä omasta tahdostaan lapseton- kertooko se jo jotain? "Ihan tarpeeksi sain pikkulapsista kun piti kattoa x:n ja y:n perään", on todella yleinen argumentti näiltä esikoisilta. Heille on sysätty liikaa vastuuta liian varhain ja elämä on ollut kaukana huolettomasta. Vanhemmilla on usein ollut uusperhekuviota tai taloudellisia vaikeuksia, vähempikin kuormittaa. Muistan että omassa kodissani rahasta ei puhuttu juurikaan, ainakaan en joutunut kuuntelemaan sellaisia yksityiskohtia mitä ystäväni kun lapsina laskivat tarkasti pullorahoja, saako niillä tarpeeksi maitoa puuroon.

Hmmm.... hyvin kirjoitettu ja ihan oikeassa siinä, että ainokaisuuden ikäviä piirteitä ei voi yleistää koskemaan kaikkia ainokaisia. Mutta sanoisin olennaisen vastakommentin: mitään ihmisiä koskevia psykologisia tai sosiaalisia lainalaisuuksia ei koskaan voi yleistää koskemaan kaikkia ihmisiä - ja silti niitä on olemassa!

Toisin sanoen: se, että ainokaiset eivät lapsena opi ihan yhtä pienestä ja ihan yhtä yleisesti tinkimään omista mielihaluistaan muiden vuoksi eli tekemään kompromisseja - se kyllä vaikuttaa KESKIMÄÄRIN hänen luonteeseensa ja käyttäytymisen tapaansa.

Se ei tarkoita välttämättä itsekkyyttä ja hemmottelua, mutta se tarkoittaa tiettyä itsekeskeisyyttä, vaikeutta ottaa muiden mielipiteitä ja mielihaluja huomioon.

Jos jossain lapsiryhmässä on joku, joka yrittää määrittää leikin säännöt yksin ja loukkaantuu muille, jos ei niin saa tehdä, kyseessä on melkein satavarmuudella ainokainen lapsi.

Toki sisarusparven lapsi saattaa myös yrittää pomoilla, mutta jos hän ei yrityksessään onnistu, hän ei loukkaannu, koska on tottunut sellaiseen jo kotonakin sisarustensa kanssa.

Kun vanhemmilla on vain yksi lapsi, he tinkivät helposti omista toiveistaan ja haluistaan ja toteuttavat lapsen haluja. Kun niitä haluajia onkin kaksi, on jo pakko tehdä enemmän kompromisseja, koska lapset usein haluavat eri asioita kuin sisarus. Ja tämä lisääntyy sitä mukaa kuin lapsimäärä kasvaa. Samaten lasten kyky sietää sitä, että juuri se oma halu ei toteudukaan.

En kutsuisi sitä kuitenkaan itsekkyydeksi kuin ehkä pikemminkin itsekeskeisyydeksi, tavaksi tarkastella asioita oman navan kautta.

Osa oppii hyvinkin kompromissikykyiseksi kasvaessaan, osa ei. Ja tietenkin perheet ja lapset ovat lähtökohdiltaan erilaisia - JOTEN ihan yleissääntö tämä ei tietenkään ole, vaikka keskimääräisesti päteekin.

Joo, jos vanhemmat kohdistavat kaikki resurssinsa siihen ainoaan lapseen, voi olla lopputulos vähemmän toivottava. Mutta kannattaa muistaa sekin, että jos perheessä on vaikeuksia ja vanhempien huomio kiinnittyy niihin, ainoa lapsi voi jäädä tosi yksin, kun ei ole toisia sisaruksia samassa veneessä vertaistukena. 

6, totta sekin.

-5-

No itse olen aina ollut empaattinen ja jakanut omastani. Ja olen ainoa lapsi. Että ei todellakaan pidä paikkaansa se itsekkyys.. Ainoa asia, joka jäi harmittamaan lapsuudessa oli sellainen tietty yksinäisyys esim. lomamatkoilla. 

[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:53"]

No itse olen aina ollut empaattinen ja jakanut omastani. Ja olen ainoa lapsi. Että ei todellakaan pidä paikkaansa se itsekkyys.. Ainoa asia, joka jäi harmittamaan lapsuudessa oli sellainen tietty yksinäisyys esim. lomamatkoilla. 

[/quote]

Joo, ja Linnanmäellä tms. piti rampata laitteissa yksin. Ja usein oli ainoa lapsi aikuisten seurassa.

Se on ihan oikein, jos on kompensaationa saanut jotain enemmän. Mutta kun mua ei edes lellitty niin enpä tiedä olenko. No, jos vahemmilla on vielä kuollessa omaisuutta, saan pitää sen yksin. Muuta en nyt tähän hätään keksi.

Minustakin tämä oli ihan hyvä kirjoitus. Turha on käyttäytyä huonosti ja leimata kaikki samanlaisiksi. Millä on kolme lasta ja kyllä huomaan joskus sellaiset lasten leikkikaverit, joilla ei ole sisaruksia. On kielteisiä piirteitä. On kuitenkin myös tosi ihania lapsia, joilla ei ole sisaria. Kaikkia mahtuu joukkoon. Itselläni on sisaruksia ja omat lapseni ovat todella läheisiä toisilleen. Heillä on seuraa toisistaan ja leikkivät yhdessä tosi paljon. Side heidän välillään on vahva ja joskus tuntuu, että kaipaavat toisiaan huomattavasti enemmän kuin meitä vanhempiaan. Lapsillamme on alle 2-vuoden ikäerot, joten sekin vaikuttaa. Tät suren sellaisilla, joilla ei ole sisaruksia. Etenkin. Kun meistä vanhemmista aika jättää, on ihana ajatella, että heille jää toisensa. 

Omat kokemukset ainoista lapsista eivät ole olleet miellyttäviä. Sekä luokka-, opiskelu- että työtovereina ovat kyllä olleet sieltä hankalimmasta päästä. Kouluaikoina riitti kun ei kaveerannut, opiskellessa joutui joskus samaan ryhmään. Töissä ovat olleet kaikkein ikävimpiä ja välillä olen joutunut lähikontaktiin ja samoihin projekteihin.

Kokemukseni ovat aika lähellä noita stereotyyppiväitteitä; aina pitäisi saada olla huomion ja kehujen keskipisteenä mutta ei ole oikein halua tehdä työtä sen eteen. Oikein mielellään varsinkin muiden ideat ja työn tulokset esitetään omina, jos ei porukka pidä jöötä.

Nämä nyt ei vielä ole niin pahoja juttuja - eniten minua on ärsyttänyt se, että 3-kymppiset (yleensä) naiset heittäytyvät avuttomiksi kimittämään lapsen äänellä, kun joutuvat itse hoitamaan hommansa eikä niitä saa sysättyä kenellekään muulle. Projektipäälliköksi on kyllä ollut kova pyrky. Siinä vaiheessa sitten viimeistään joutuu oppimaan sen, että iskä ja äiskä ei tule pelastamaan eikä heillä ole vastineita työelämässä. Esimies kun ei ala niitä alaisen töitä tekemään ja taputa päähän.

Täytyy myös kertoa, että minulla on ollut myös täysin päinvastainen ainoa lapsi työtoverina, hän oli aina ensimmäisten joukossa työn teossa ja kantoi enemmän kuin oman osansa. Noita toisia tyyppejä on sitten ollutkin turhan monta.

Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa jo siksi, että lähipiirini ainoat lapset ovat olleet mukavia ja kilttejä.

Mutta ehkä tässä myös seilataan vaarallisille vesille, jos yritetään todeta, että se kiltteys ja jakamisen sujuvuus nimenomaan johtuu sisarusten puutteessa.  Olen todistanut katkeria perintöriitoja, joista ainokaiset välttyvät mutta toisaalta myös sitä tukea, mitä sisarukset ovat toisilleen antaneet vanhemman vakavan sairauden edetessä. Kaverit eivät koskaan pysty auttamaan sairaan omaisen hoidossa samalla tavalla eivätkä ymmärrä menetystä sanomattakin. Yhteiset muistot voivat luoda siteen, joka kestää, vaikka muuten elettäisiin erilaista elämää.

En ole ainoa lapsi ja hankin lapselleni sisaruksen, vaikka kokemukseni ainokaisista ovat yksinomaan positiiviset ja vaikka olen todistanut useampaakin sisarusriitaa aikuisena. Syynä on ystäväni, joka on ainokaisten vanhempiensa ainokainen. Molemmat isovanhemmat menehtyivät vähän aikaa sitten ja hautajaisissa ystäväni tajusi, miten yksin hän on omien vanhempiensa hautajaisissa. Isovanhempien laajasta ystäväpiiristä oli jäljellä vain muutama, joitain kaukaisia ja tuntemattomia sukulaisia pari. Vaikka ystävyyssuhteet olisivat kuinka lujat, niin ystävillä on omat perheet, oma suku. Ystävyyssuhteet ovact usein hyvin eri viivalla sukulaissuhteiden kanssa.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 17:24"]

  Olen todistanut katkeria perintöriitoja, joista ainokaiset välttyvät mutta toisaalta myös sitä tukea, mitä sisarukset ovat toisilleen antaneet vanhemman vakavan sairauden edetessä. Kaverit eivät koskaan pysty auttamaan sairaan omaisen hoidossa samalla tavalla eivätkä ymmärrä menetystä sanomattakin. Yhteiset muistot voivat luoda siteen, joka kestää, vaikka muuten elettäisiin erilaista elämää.

[/quote]

Ei siitä aina ole takuita, että vanhemman sairastaessa lapset auttaisivat yhdessä vanhemman hoidossa. Yhtä sisarusparvea olen saanut seurata liiankin läheltä. Sisaruksia on viisi. Voisi siis kuvitella, että vanhemmille olisi saatu apua vaikka kuinka. Sisaruksista yksi auttoi omaishoitajana sinittelevää äitiään sen minkä töiltää ehti, muita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Perinnöstä tuli tietenkin riita, suurimpina vaatijoita oli tietenkin sisaruksista ne, jotka vähiten auttoivat vanhemman hoidossa.

Itselläni on vain yksi lapsi, eikä enempää tule. Poika on jo teini-ikäinen. Harvinaisen huomaavainen ja hyvätapainen poika, joka ottaa toiset hyvin huomioon kaikessa tekemisessään, sanoo moni pojan tunteva. Pojalla ei ollut pienenäkään mikään tarve omia lelujaan, vaan jakoi ne leikkikaverin kanssa.

Tiedän useita ainoita lapsia, jokainen on omanlaisensa persoona, mutta vain yksi heistä on sellainen kuin ainoiden lasten sanotaan aina olevan.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 15:46"]

olis kiva myös lukea monilapsisen perheen lasten mietteitä. että kyllä on vanhemmilta rakkautta kaikille riittänyt, jne. eikä kaikille ole tärkeätä ajaa mopoautolla superdryn vaatteissa.

[/quote]

Meitä oli viisi, ja minä siinä keskimmäisenä. Vanhin lapsista tuli aina ensin, ja on omaksunut sen asenteen aikuisenakin. On edelleen rasittava sormenheristäjä. Toiseksi vanhin on ainoa omaa sukupuoltaan meidän perheessä, joten erityisasemansa myös hänellä sitä kautta. Minä synnyin kolmantena, sopivasti siihen sivusta seuraajan ja "siinä sivussa kasvavaan" muottiin. Sain isompien sisarusten kamat, urheiluvälineet ja eipä siinä välitetty oliko punainen vai vaaleansininen. Mun jälkeen tuli kaksi muuta vielä mutta kivasti sen verran myöhempään että sain sitten vahtia niitä kun olin jo niin iso, ja vanhin meistä oli jo NIIN iso että sen piti saada keskittyä opintoihin yms. ja sitä seuraava patsasteli siinä erinomaisuudessaan eikä siksi häntä häiritty.

Mä toivon ihan helvetisti että olisin ollut ainoa lapsi, en koe läheisyyttä sisarusteni kanssa ja kaksi vanhinta ja kaksi nuorinta ovat kanssakäymisissä. Minä asunkin eri paikkakunnalla, enkä oikeastaan tunne kuuluvani siihen perheeseen juurikin siitä johtuen, että jouduin etsimään omaa persoonaani niin kauan koska meitä ei kohdeltu yksilöinä, vaan meidän piti pitää se paikka johon synnyttiin. Aikansa elänyt käsite minusta että perheen vanhin lapsi automaattisesti on se johtotähti, ainakin meidän pesueesta nuorin on se älykkäin ja vanhin istuu siinä uskossa vaan että hän on tärkein KOSKA on vanhin. Ei se lapsikatraassa kasvaminen ainakaan kannusta lasta ajattelemaan itsenäisesti vaan hänet kasvatetaan siihen muottiin missä järjestyksessä on syntynyt. En tunne katkeruutta enkä oikeastaan mitään suuria tunteita perhettäni kohtaan, välit on ihan  hyvät ja tottakai me nähdään ja vieraillaan, mutta koen sielultani jotenkin olevani ainoa lapsi... eli sillä lailla kun ajattelee, ei ole väliä onko mulla sisaruksia vai ei koska ei sisarusten lukumäärä ole lisännyt elämääni mitään uutta. Läheisempi olen ystävieni kanssa mitä sisarusteni, ja vanhempani eivät ole kotoa muuton jälkeen elämääni vaikuttaneet. Minulla itselläni on vain yksi lapsi joka on jo iso, enkä koskaan aio tehdä toista. Haluan mieluummin kasvattaa yhden hyvän kuin monta keskinkertaista, tällä tarkoitan sitä että haluan että jos lapseni haluaa hakea kouluun mikä on toisella paikkakunnalla, muutan sinne mukana ja tuen häntä parhaani mukaan. En kannusta varhaiseen itsenäistymiseen, kuten minua on kannustettu, vaan haluan antaa kaiken parhaan tälle yhdelle.

Lapsellani on paljon ystäviä, enemmän mitä minulla ikinä koska hänen kesänsä eivät kulu pikkusisarusten hoidossa ja me matkustellaan yhdessä, toisin kuin meidän perheellä ei ollut varaa silloin joskus. Lapseni on sosiaalinen, hyväsydäminen ja koulussa menestyvä, ja menestyksellä tarkoitan kokonaisuutta mikä tulee arvosanoista ja tovereidensa määrästä. Lapseni paras kaveri on isosta perheestä, ja ei kyllä käy kateeksi sen lapsen elämä. Minnekään ei pääse, viikkorahaa saa sisarustensa vahtimisesta ja omaa rauhaa ei ole yhtään. Meillä ollessaan ihailee miten rauhallista meillä on, ja äkkilähtö rannalle onnistuu aina kun ei tarvitse mahduttaa autoon tai katsella unirytmejä.

Muistan oman lapsuuteni kun katselen sitä lapsen elämää, ja tuntuu pahalta että sen täytyy tulla meille karkuun sitä arkea mikä kotona on. Mun lapsi ei mielellään käy siellä, mutta se ei johdu siitä että siellä on lapsia, koska tulee kyllä toimeen pienten kanssa, vaan siitä kun siellä kuulema aina on kauhea huuto ja vanhemmat vaan huutaa.

Oli vaihe kun lapseni toivoi pikkusisaruksia, pyysin sitten hoitoon meille tutun vauvan ja lapsi sanoi sen jälkeen että ehkä ei tarvitsekaan pikkusiskoa tai veljeä. :D

Jotkut monilapsisesta perheestä tulevat sanovat myös että vanhemmalla iällä lapset saavat sitten seuraa toisistaan, kun ovat aikuisia, tulee serkkuja ja sukujuhlia yms. Mutta esim. oma seurani on kyllä ihan muu kun sisarukseni, eivätkä sisarukseni ole antaneet mitään lisäarvoa tähän aikuisuuteeni. :D En koe menettäneenikään mitään, mutta jos ajattelen että olisin ainoa lapsi niin olisin ainakin saanut harrastaa lajeja joista haavelin, tai käydä kouluja sen sijaan että piti käydä töissä koko ajan että sai taskurahaa. Lapsiperheissä on usein köyhyyttä, ja se etten minä saanut harrastaa esim. jääkiekkoa harmittaa edelleen vähän. Mutta sen harmituksen käännän voitoksi oman lapseni kautta, ja mahdollistan hänelle kaikki ne lajit joita haluaa kokeilla. Harrastusten kautta syntyy uusia kontakteja ja tulee itsevarmuutta, toisin kun meillä suurperheen lapsilla jotka on pistetty pihalle keskenämme tappelemaan. Tuntuukin, että se " niistä on toisilleen seuraa" on laiskan vanhemman keino päästä kasvatusvastuusta, ja pennut kasvattavat toisiaan-isommat sisarukset hoitaa pienempiä että äiti pääsee helpommalla. Se että se on 60 vuotta sitten ollut toimiva malli, ei enää tänä päivänä palvele samalla tavalla. Lapsien tulisi saada olla lapsia, eikä aupaireja tai kotiapulaisia, kotityöt oppii ilman pikkusisaruksiakin. Oma lapsikin osaa tehdä kotityöt ja asioita enemmän itsenäisesti, koska mulla on ollut aikaa opettaa. Me käydään uimassa usein, leffassa, pyöräilemässä ja lapsen ei tarvitse kilpailla mun huomiosta. Tottakai se silloin pystyy olemaan kiva kaveri koulussa, eikä hae huomiota kun saa sitä kotoa.

Mutta se mitä minä näitä aikani suurperheitä tiedän, KAIKILLA on vain yksi lapsi jotka sellaisesta isosta perheestä tulevat. Se on varmaan sattumaa kohdallani, mutta jännä huomio kuitenkin. Myös he ovat sanoneet etteivät tosiaan halua sellaista katrasta että yhden lapsen kanssa tulee annettua itsestään enemmän.

Meillä näillä muilla sisaruksilla on omat parhaat ystävänsä vaikka suht läheisiä ovatkin, ja niin sen minusta kuuluu mennäkin.

Ja vielä lopuksi, en tiedä YHTÄÄN ainoaa lasta joka olisi aikuisena tosi yksinäinen ja vailla ystäviä, mutta aika paljon suurperheen lapsia tiedän jotka ovat riidoissa koko ajan sisarustensa kanssa ja joiden parhaat ystävät ovat muualta kuin oman perheen sisältä.

Loppupeleissä, lapsi on juuri niin kamala kuin vanhempansakin. Ihan sama onko pesueessa kuusi lasta vai yksi lapsi, kasvattajat voi pilata sen yhden hyvän tai kasvattaa kuusi yhtä hyvää tyyppiä.

Yleisin yhden lapsen stereotypiä on tämän tällainen joka saa aina kaiken koska on ainoa, ja diivailee sitten koulussa ja lopulta töissä. Omat empiiritset tutkimukseni (lol) ovat osoittaneet, että sama pätee myös kuopuksena syntyneisiin, iltatähtiin tai muuten vaan.
Kaikenlainen lelliminen pilaa lapsen kuin lapsen, ja lellimisellä en tarkoita hellyyttä vaan sitä tavaroihin hukuttamista, vuoteeseen tarjoilemista, ylisuojelemista, muiden lasten dissammista oman paremmuudella yms. yms.

Se vanhempi joka ylenpalttisesti  hukuttaa lapsensa materiaan tai ympäröi sen paremmuuden illuusiolla, tekee suunnattoman karhunpalveluksen lapselleen. Ne on just niitä työelämän kusipäitä jotka ei vaan ikinä tule omaksumaan yhteisön sääntöjä vaan kritisoivat kaikkea mikä ei mene heidän päänsä mukaan. Tosi rasittavia työtovereina, ja nämä tyypit nähtävissä jo alaluokilla. Mestarimanipuloija kolmosluokkalainen havaittu; eikä niille mahda mitään koska niiden takana on supervanhemmat pumpulipusseineen ja hattarakylpyineen. :/

Kaikkein huonommin käyttäytyvät lapset jotka olen tavannut on minilapsista perheistä. itse olen 4 sisaruksen perheestä ja olen vanhin. Aina sai tapella omasta osuudestaan, ei meillä mistään jakamisesta tai solidaarisuudesta ollut kysymys vaan jostain ihan muusta.

Itselläni on vain 1 lapsi, osaa jakaa, on empaattinen ja täysin erilainen kuin vaikka veljeni lapset joita on 4. On harhaluulo että ainoita lapsia hemmoteltaisiin, yleensä ne hemmotellut lapset ovat monilapsisten perheiden kuopus. Se on kaikkein pahin tyranni.

Itse en ole sisarusteni kanssa missään tekemisissä aikuisiälläkään, meillä on aina ja tulee olemaan ihan omat kaveripiirit. Siksi en ole tuntenut mitään velvollisuutta tehdä lapselleni sisaruksia että sitten joskus ovat läheisiä kun tiedän ettei näin välttämättä ole. Toki on toisenlaisiakin sisarussuhteita mutta että automaattisesti oletetaan että sisarukset olisivat parhaat ystävät niin ei todella näin ole. Eikä muissakaan perheissä jotka tiedän.

Lellittyjä ovat perheiden kuopukset, ei ainokaiset. Ainokaisten sitäpaitsi pitää osata olla paljon sosiaalisesti lahjakkaampia koska niitä ystäviä ja kavereita pitää oikeasti hankkia eikä niiden kanssa voi käyttäytyä kuin apina niinkuin omien sisarusten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 18:54"]

Loppupeleissä, lapsi on juuri niin kamala kuin vanhempansakin. Ihan sama onko pesueessa kuusi lasta vai yksi lapsi, kasvattajat voi pilata sen yhden hyvän tai kasvattaa kuusi yhtä hyvää tyyppiä.

[/quote]

En kyllä allekirjoita tuotakaan. Tiedän aivan kamalia vanhempia, jotka ovat kasvattaneet lapsistaan aivan ihania ihmisiä - tai pikemminkin lapsista on kasvanut ihania ihmisiä kasvatuksesta huolimatta. Näiden joukkoon mahtuu myös sisarusparvia, joista osa on ihania ihmisiä, osa yhtä kammottavia kuin vanhempansa.

Tai toisaalta sisarusparvia, joissa kivojen vanhempien kasvattamien kivojen ihmisten joukosta löytyy yksi hirviö. Täysin ilman järjellistä selitystä.

Se on se ikivanha nature vs. nurture -debatti. Koskaan ei voi tietää.

Minä muutamia vuosia sitten mietin, että minkähänlaisesta perheestä on kotoisin muuan vanhempi työntekijä, joka on kovaääninen kälättäjä eikä kuuntele muita. Tuskin edes tervehti meikäläisen kaltaista nuorta kollegaa silloin. Sain sitten tietää, että hän oli kotoisin jostain suurperheestä maaseudulta pohjoisesta. Ilmeisesti hän oli oppinut pitämään puolensa kotona ja oli oppinut senkin, että jokaisen, joka haluaa tulla kuulluksi, tulee pitää puoliaan yhtä kovaäänisesti. Meikäläinen oli siinä se pääkaupunkiseudulla kasvanut "paheellinen" ainokainen, joka ei jostain syystä meinannut saada ääntään kuuluviin...

No, mutta monenlaisia ihmisiä tulee monenlaisista taustoista. Yleistää ei voi, mutta kaikki ei ole niin kuin etukäteen luulisi.

[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 19:46"]

Kaikkein huonommin käyttäytyvät lapset jotka olen tavannut on minilapsista perheistä. itse olen 4 sisaruksen perheestä ja olen vanhin. Aina sai tapella omasta osuudestaan, ei meillä mistään jakamisesta tai solidaarisuudesta ollut kysymys vaan jostain ihan muusta.

Itselläni on vain 1 lapsi, osaa jakaa, on empaattinen ja täysin erilainen kuin vaikka veljeni lapset joita on 4. On harhaluulo että ainoita lapsia hemmoteltaisiin, yleensä ne hemmotellut lapset ovat monilapsisten perheiden kuopus. Se on kaikkein pahin tyranni.

Itse en ole sisarusteni kanssa missään tekemisissä aikuisiälläkään, meillä on aina ja tulee olemaan ihan omat kaveripiirit. Siksi en ole tuntenut mitään velvollisuutta tehdä lapselleni sisaruksia että sitten joskus ovat läheisiä kun tiedän ettei näin välttämättä ole. Toki on toisenlaisiakin sisarussuhteita mutta että automaattisesti oletetaan että sisarukset olisivat parhaat ystävät niin ei todella näin ole. Eikä muissakaan perheissä jotka tiedän.

Lellittyjä ovat perheiden kuopukset, ei ainokaiset. Ainokaisten sitäpaitsi pitää osata olla paljon sosiaalisesti lahjakkaampia koska niitä ystäviä ja kavereita pitää oikeasti hankkia eikä niiden kanssa voi käyttäytyä kuin apina niinkuin omien sisarusten kanssa.

[/quote]

Tämä olikin hauska uusi termi: Minilapsinen perhe :))

[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 15:13"]

http://www.hs.fi/sunnuntai/Ainoan+lapsen+puolustuspuhe/a1369450915914?ref=hs-hitaat-a-2

Kirjoittaja on pukenut sanoiksi tuntemukseni, joita en ole osannut itse pukea sanoiksi.

t. ainoa lapsi

[/quote]

Montahan aloitusta meinaat tehdä aiheesta.

Olen edelleen sitä mieltä, että kolumni ei nyt niin erikoinen ollut. Jokaisesta asiasta ihmisellä on stereotypioita. Suurperheen lapsi on sellainen ja suurperheen äiti on tällainen ja pojat on tuollaisia ja tytöt tällaisia.

Mikä teistä ainoista lapsista tekisi sen erikoisempia stereotypioissa kuin "neekereistä ja mustalaisista"

[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 15:51"]

Tämä oli hyvä, kyllä.

Olen itse katsonut lapsesta asti kauhulla kavereiden perheitä, joissa on 3-5kpl lapsia. Sisarukset joutuvat olemaan lähes poikkeuksetta liian ahtaissa tiloissa, yksityisyys on uhattuna, perheen teinit ovat todella inhottavia käytökseltään nuorempiaan kohtaan ja toisaalta kuopukset lellitään piloille vanhempien toimesta. Jokainen tuntemani monilapsiperheen esikoinen on tällä hetkellä omasta tahdostaan lapseton- kertooko se jo jotain? "Ihan tarpeeksi sain pikkulapsista kun piti kattoa x:n ja y:n perään", on todella yleinen argumentti näiltä esikoisilta. Heille on sysätty liikaa vastuuta liian varhain ja elämä on ollut kaukana huolettomasta. Vanhemmilla on usein ollut uusperhekuviota tai taloudellisia vaikeuksia, vähempikin kuormittaa. Muistan että omassa kodissani rahasta ei puhuttu juurikaan, ainakaan en joutunut kuuntelemaan sellaisia yksityiskohtia mitä ystäväni kun lapsina laskivat tarkasti pullorahoja, saako niillä tarpeeksi maitoa puuroon.

[/quote]

Ööö, eli sinulla on ihan samalla tavalla kuvitelma, millaista suuperheessä elämä on. Katsot kauhuissasi....

Eli et osoita ainakaan kykyä ajatella omilla aivoilla, vaan ajattelet juuri niin, että "suurperheen lapset on sellaisia ja naiset on tällaisia jne."